Sinuhe egyptiläinen valittiin kotimaisten klassikoiden joukosta vuosisadan kirjaksi vuonna 2017. Se piirtää jylhän kuvan elämästä, jossa jokainen on lopulta yksin.
Sinuhe egyptiläinen on myydyimpien kotimaisten kirjojen joukossa mielenkiintoinen teos. Siinä missä Vänrikki Stoolin tarinat, Kalevala, Tuntematon sotilas ja Rautatie kuvaavat suomalaista kansallista historiaa, Sinuhe on fantasiakertomus. Se ammentaa kuvastonsa 1300-luvun eKr. Egyptistä ja Lähi-idästä. Varsinainen kertomus on historiallisissa puitteissa tapahtuvaa fiktiota, kuten historiallisissa romaaneissa on tapana.
Romaanina Sinuhe egyptiläinen on ikään kuin kaksijakoinen: alkuosa on nuoruuden kuvaamista opiskeluineen, sydänsuruineen ja maailmanmatkaamisineen. Paikat vaihtuvat ja teos esittelee erilaisia Lähi-idän kulttuureita Sinuhen näkökulmasta. Sävellaji vaihtuu kuitenkin suunnilleen kirjan puolivälissä, kun seikkailukertomus vaihtuu sisällissodan ja valtaistuinpelin käsittelyksi. Varsinkin loppuosa on moniin muihin kansallisiin klassikoihin verrattuna synkkämielinen: se ei kuvaa sankaruutta tai parempaan johtavaa kehitystä, vaan on valitusvirsi ihmisen kovasta osasta ja maailman pahuudesta. Kansa seuraa väkivaltaisia viettejään eikä hallitsijoiden päämääränä ole kansan paras. Tässä suhteessa sen voi nähdä eräänlaisena oman aikansa tilintekona, onhan teos kirjoitettu kesällä 1945 eli alle vuosi jatkosodan rauhanteon ja vain kuukausia Lapin sodan päättymisen jälkeen.
Oikeudenmukaisuuden ja rohkeuden ristiriita
Romaanin päähenkilö Sinuhe on traaginen sankari. Hänet on varustettu modernilla käsityksellä oikeasta ja väärästä, johon lukijan on helppo uskoa. Sinuhelta puuttuu kuitenkin rohkeuden hyve ja siksi hän kerran toisensa jälkeen päätyy pettämään omat ihanteensa. Vaikka hän menettää rakkaansa, kun papit uhraavat ihmisiä ylläpitääkseen uskoa kuolleeseen jumalaan, hän ei millään tavoin pyri estämään pappien toimintaa jatkossa. Samoin hän seuraa vallankaappauksen suunnittelua vierestä, mutta ei pyri estämään sitä, vaan toteuttaa oman osansa faaraon myrkyttäjänä.
On selvää, että Sinuhe valitsee näissä helpon tien: hän ei nouse vastustamaan sellaisia historian suuria voimia, jotka saattaisivat murskata hänet alleen. Hän ei kuitenkaan selittele toimintaansa parhain päin, vaan potee syyllisyyttä. Hän ei liioin luovu ihanteistaan, vaikka epäonnistuukin niiden noudattamisessa kerran toisensa jälkeen. Sinuhe on toki tietoinen omista puutteistaan ja myöntää sydämensä olevan heikko, mutta ei vain voi sille mitään.
Romaanin muut keskushahmot ovat puolestaan päinvastoin rohkeita, mutta heiltä puuttuu Sinuhen edustama moraalinen oikeamielisyys. Faarao asettaa aatteen, neuvonantaja ja kenraali vallanhimon ja kauppias varallisuuden toisten ihmisten hyvinvointia tärkeämmäksi päämääräksi. He pitävät Sinuhea heikkona ja suuntaa vailla olevana, mutta toisaalta he päätyvät omia tavoitteitaan ajaessaan aiheuttamaan monille kärsimystä, myös itselleen. Rohkeus toimia ei siis auta, jos toiminta kohdistuu väärään päämäärään. Useimmille heistä kuvataankin onneton loppu, jossa he tavoitteensa saavuttamisen jälkeen harvoin ovat onnellisia.
Uskovaisten varjopuoli
Sinuhe egyptiläisessä uskonto on varsin keskeisessä roolissa. Matkasipa nimihenkilö mihin maahan tahansa, aina sieltä löytyy valtaa pitävä papisto. Heidän tärkein tehtävänsä näyttää olevan oman asemansa säilyttäminen ja siten yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen. Ihmisten uhraaminen on pieni hinta, jonka papit ovat empimättä valmiita maksamaan. Uskonnon opeilla ei sinänsä ole väliä: heti alkajaisiksi Sinuhe saa pappiskoulussa nähdä, miten papit kohtelevat jumalkuvia epäkunnioittavasti.
Uskonnon oppeihin uskominen ei sinänsä johda tarinassa yhtään parempiin lopputuloksiin. Faaraolle ja vähitellen myös Sinuhelle uskonto on aate, ei pelkkä valtajärjestelmä. Sitä noudattaessaan he kuitenkin päätyvät pakottamaan muitakin ihmisiä toimimaan samoin, mistä ei tietenkään hyvä seuraa. Faaraon fanatismi ja pyrkimys syrjäyttää papisto saa aikaan verisen sisällissodan, kun taas Sinuhe unohtaa suojella perhettään seuratessaan uskonoppejaan tinkimättömästi. Valintojensa seuraukset nähdessään kumpikaan mies ei voi olla tyytyväinen, vaikka he itse viime kädessä syyttävätkin onnettomuudesta kansaa, joka ei suostunut taipumaan hyvän aatteen kannalle.
Romaani ei siten vastusta (modernien länsimaisten arvojen mukaisen) uskonnon henkisyyttä tai sen edustamia arvoja, vaan sitä tapaa, jolla ihmiset pyrkivät uskontoa toteuttamaan tai hyödyntämään. Papisto on ikään kuin uskonnon hyväksikäyttäjiä ja fundamentalistit turhentavat päämäärän väärillä keinoillaan. Vallanhimoinen papisto ja yksittäiset uskonkiihkoilijat olivat kenties 1950-luvulla ajankohtaista uskontokritiikkiä. Näin 70 vuotta myöhemmin näitä on kuitenkin toisteltu jo niin paljon, että ne ovat käyneet tylsiksi kliseiksi. Sinänsä lienee kuitenkin sattumaa, että kritiikin kohteena on juuri uskonto, koska samaan kysymyksenasetteluun voisi asettaa minkä tahansa aatteen. Romaanin aatekritiikki tuntuu siis herättelevämmältä, jos sitä soveltaa uskonnon sijasta johonkin nykyaikana suosittuun ismiin.
Naisen kova osa
Waltarin misogyyninen suhtautuminen romaaniensa naishahmoihin on ilmeisesti niin yleisesti tunnustettu seikka, että jälkipuheen kirjoittajakin joutui ottamaan siihen kantaa. Hän yritti selitellä asiaa parhain päin osoittamalla, että kirjassa naiset eivät ole vain uhreja, vaan myös vallanpitäjiä ja aktiivisia toimijoita. Voidaan myös ajatella, että naisten kova kohtelu on osa sitä maailman pahuutta, jota teos kaiken kaikkiaan kuvaa. Romaanin mieshahmot kun eivät anna naisille juuri minkäänlaista arvoa.
Romaanin naiskuvan kannalta vaivaannuttavinta ei kuitenkaan ole misogyyninen muinaismaailma, vaan naisten seksualisoiminen. Jokaisella naishahmolla on selkeä suhtautuminen seksiin, jota tekstissä tuodaan esille. Monille seksi on vallan väline, toisille seksistä pidättäytyminen on velvollisuus, kolmannet haluavat seksiä mutta eivät sitä saa. Meritille, Sinuhen toiselle rakastetulle, suhtautuminen seksiin olisi luontevaa, paitsi että hänen keskeinen roolinsa tarinassa on salaa synnyttää Sinuhelle poika. Jopa Sinuhen vanha keittäjätär on seksualisoitu laittamalla hänet syyttämään kaikkia miehiä heidän seksihimoistaan. Seksi on siis läsnä kaikkien naishahmojen tarinoissa, vain mieshahmoilla voi olla muitakin teemoja.
Kysymyksiä vailla vastausta
Sinuhe egyptiläinen maalaa kuvan maailmasta, jossa ihmisen osa on kärsiä. Vaikka Sinuhen elämään mahtuu myös onnellisia hetkiä, ne ovat ohikiitäviä usein juuri Sinuhen omien väärien valintojen vuoksi. Toisten ihmisten käyttäminen omien päämäärien saavuttamisen välineenä aiheuttaa ongelmia. Toisaalta toisten ihmisten kohteleminen arvokkaina ja heidän suojelemisensa on liian korkea moraalinen vaatimus, johon ei kukaan yllä. Päätöksenteon hetkellä ihminen näyttää harvoin osaavan tehdä oikean valinnan.
Romaani ei tarjoa tähän ihmisen ongelmaan mitään vastausta. Kenties juuri siksi se on säilyttänyt asemansa kotimaisen kirjallisuuden suosikkien joukossa. Se ikään kuin myötäelää ja tarjoaa vertaistukea ihmisen elämän vaikeuksissa eikä yritä neuvoa, mikä olisi oikea toimintatapa. Tai jos Sinuhesta jotain moraalista esimerkkiä haluaa ottaa, on se varmaankin hänen sitkeytensä. Vaikka hän epäonnistuukin ihanteidensa tavoittelussa, kulkee epäonnesta toiseen ja kamppailee oman katkeruutensa kanssa, ei Sinuhe kuitenkaan lopullisesti anna periksi missään vaiheessa. ”Elämän malja on saatava täytenä”, vaikka se olisikin kitkerää juotavaa.
Mythopoeia 
Yksi vastaus artikkeliiin “Sinuhen yksinäinen elämä”