Kävinpä katsomassa uusimman Spiderman: No Way Home -elokuvan. Tunteisiinhan se meni, koska siinä tuntui olevan pitkästä aikaa supersankarielokuva, jossa kaiken turpaanvedon ohella ehdittiin myös pohtia sankaruutta.
Käyn tässä läpi omaa sankarikäsitystäni aloittaen Optimus Primesta ja Jeesuksesta, mutta pääsen kyllä siihen tuoreeseen Hämähäkkimies-elokuvaankin.
Ensimmäinen sankarini ei ole ihminen
Varhaisin säilynyt muistoni sankaruudesta on Transformers-sarjakuvasta. Jättiläisrobotit taistelevat keskenään, kun pahat decepticonit yrittävät napata milloin mitäkin ihmisten valjastamia luonnonvaroja itselleen ja hyvät autobotit syöksyvät poliiseina paikalle. Tyypillinen tapahtumankulku on, että autobotit onnistuvat vain ajamaan pahikset pakosalle, koska he eivät ole keskittyneet vain vastapuolen tuhoamiseen, vaan pitävät sivullisten suojelemista tärkeämpänä.
Tämä kulminoitui tarinassa, jossa autobotit ja decepticonit päätyivät selvittelemään erimielisyyksiään videopelin sisällä (jotta kahakointi ei tuhoaisi laitetta, jonka pahikset halusivat itselleen). Panoksia nostaa se, että sekä autobotien että decepticonien johtajaan viritetään pommi: pelissä hävinnyt osapuoli räjäytetään. Tietysti decepticonit turvautuvat pelissä huijaamiseen, mutta autobotien johtaja Optimus Prime on silti liian kova pala. Sinetöidessään voittonsa Optimus Prime päätyy kuitenkin sortamaan pelimaailman rakennuksen, joten lukuisia pelimaailman virtuaalikansalaisia kuolee.
Oikeita kuolonuhreja ei siis tullut, mutta Optimus Prime kokee tämän olleen silti periaatetasolla väärin. Hän ei ryhdy tutkimaan pahisten huijausta, vaan toteaa itse hävinneensä sillä hetkellä, kun toimi omia arvojaan vastaan. Virhettä ei voi selittää olosuhteiden pakolla, koska ”aina on vaihtoehtoja”. Se, että pelissä on Optimus Primen oma henki, ei häntä hetkauta.
Bob Budiansky opettamaan minulle jotain hyvyydestä. Kuva: Transformers #105
Toisessa mieleeni painuneessa tarinassa Optimus Prime haluaa koota decepticonit ja autobotit yhtenäiseksi rintamaksi ulkoista uhkaa vastaan. Sen saavuttamiseksi Optimus ja hänen päätöksellään kaikki autobotit antautuvat decepticoneille. Sarjakuvakerronnassa tehdään selväksi, että periksiantamattomuus on autoboteille tärkeä arvo, mutta nyt sen täytyy väistyä suuremman hyvän vuoksi. Kyse on viime kädessä oman ylpeytensä nielemisestä, nöyryydestä.
Jumalallinen sankaruus
Tämä mieleeni painunut hyveellisen Optimus Primen hahmo, joka pitää kiinni hyvästä vaikka itsensä uhraamisen hinnalla, sopii hyvin yhteen tiettyjen kristillisen arvojen kanssa. En osaa sanoa, olenko oppinut tulkitsemaan Kristuksen ristinuhria tämän sankaruuden valossa vai onko kristillinen katsomukseni saanut minut arvostamaan juuri tämänkaltaista sankaruutta.
Uuden testamentin puolella hyveellisen sankarin teologia on ennen muuta Paavalin käsialaa:
Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.
(Room. 5:6-8)
Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli:
Hänellä oli Jumalan muoto,
(Fil. 2:4-8)
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä
ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti.
Oleellista tässä kristillisessä sankarikuvassa on siis se, että Kristus tekee hyvää riippumatta vastapuolen toiminnasta. Jumalan rakkautta ei ansaita olemalla kilttejä, vaan se tulee meidän osaksemme siitä huolimatta, että me emme ole kilttejä. Se sulkee sisäänsä heidätkin, jotka aktiivisesti taistelevat hyvää vastaan. Kyse on siitä, kuka Jumala – sankari – on, ei siitä miten muut häneen suhtautuvat.
Hämähäkkimiehen synty
Spiderman: No Way Home -elokuva jatkaa Marvel-universumin kommentointia. Henkilökohtaisesti en pidä tätä itseensä kietoutumista hyvänä elokuvakerrontana. Viimeisin Avengers-elokuva End Game oli tuskastuttavan huono esimerkki tästä. Elokuva oli täynnään kohtauksia, jotka kenties olivat merkityksellisiä faneille, mutta meille muille Tony Starkin juttelut isänsä kanssa tai Steve Rogersin heilastelut olivat yhdentekeviä.
Siinä missä End Game oli fanikommentointia aiempiin Marvel-elokuviin, No Way Home ammentaa vielä kauempaa: Sony-tuotantoyhtiön varhaisin Hämähäkkimies-elokuva on vuodelta 2002 ja viimeisin vuodelta 2014. Kuka näitä edes muistaa?
Omaan makuuni Spiderman: No Way Home -elokuva kuitenkin toimii, toisin kuin aiempi “metaelokuva” End Game. Tämä johtuu siitä, että elokuva ei rakenna henkilöhahmojen taustojen esittelyn varaan (kuten End Game) vaan erilaisten Hämähäkkimiesten käsittelyyn. Se nostaa sankaruuden ja suhtautumisen pahiksiin elokuvan keskeiseksi teemaksi. Petyin aikoinaan End Game -elokuvaan juuri siksi, että odotin siltä sankarien tappion ja uuden nousun käsittelyä.
Spiderman: No Way Home siis toimii, koska se käyttää aiempien elokuvien materiaalia tietyn teeman käsittelyyn. Viittaukset eivät ole pelkästään itsetarkoituksellisia vaan työkaluja uuden tarinan kertomiseen. Totta kai osa viittauksista on osoitettu faneille ja mukana ovat myös Marvel-elokuvien tunnuspiirteeksi muodostuneet digitekniikalla luodut taistelukohtaukset, mutta niiden lisäksi mukana on oikeaakin sisältöä.
Tässä elokuvassa Hämähäkkimies (pitkälti May Parkerin moraalisen ohjauksen ansiosta) näkee vihollisensa särkyneinä tai sairaina tyyppeinä, jotka kaipaavat turpaanvedon sijaan parantumista. Tämän voisi vielä tulkita nykyajan sensitiivisena trendinä, jossa pahuudessa ei ole kyse mustavalkoisuudesta ja ilkeydestä, vaan diagonosoinnista ja medikalisaatiosta. Mennäänkö tässä lastenohjelmien linjoille, että ilkimykset parannetaan kutsumalla ne synttäreille?
Elokuva onneksi kuitenkin problematisoi tätä. Sivuhahmojen kautta se tarjoaa vahvasti myös toista vaihtoehtoa: jotkut vaan ovat parantumattomia konnia. Vaikka heille osoittaa ystävällisyyttä, he torjuvat sen ja pahistelevat kahta enemmän. Parantamisyrityksen jälkeen Hämähäkkimies löytyy raunioista itkemässä läheisensä ruumiin ääreltä.
Tähän kohtaan elokuvassa sijoittuu Hämähäkkimiesten keskustelu siitä, mitä on olla sankari. Jos me yritämme olla kilttejä, mutta toiset ovat tuhmia, tuhoammeko pahantekijät vai jatkammeko hyvän tekemistä? Keskustelussa ei puhuta pahiksista ja hyväntekeväisyyden tuloksista, vaan vaihtoehtojen merkityksestä sankarille, ihmiselle itselleen. Kostaminen ei tuo mielenrauhaa. Katkeroituminen mustaa oman mielen. On pysyttävä hyvän puolella, surusta ja kivusta huolimatta, sankarin itsensä tähden. Tässä hetkessä on Hämähäkkimiehen synty, joka liitetään tuttuihin sanoihin: “Suuren voiman mukana täytyy tulla suuri vastuuntunto.”
Miten sitten päästää irti katkeruudesta ja kostonhalusta? Syvällisistä keskusteluista huolimatta Peter Parker on tilaisuuden tullen päätymässä väkivaltaiseen kostoon. Hän luopuu siitä vain koska Hämähäkkimies tulee hänen ja koston kohteen väliin ja katsoo silmiin. Mitä tuossa kohtauksessa tapahtuu, mitä se merkitsee, jää katsojan ratkaistavaksi. Itse ymmärsin sen niin, että kyse on muistutuksesta, keitä haluamme olla. Emme saa hukata itseämme, vaikka saisimmekin puukkoa selkään.
Sankarien tarpeellisuudesta
Sankaruudessa on siten kyse meistä itsestämme, siitä mihin arvoihin haluamme sitoutua, millaisia ihmisiä haluamme olla. Tässä työssä uskon esikuvien olevan tärkeitä. Niiden kautta voimme pohtia omia arvojamme, käsitellä omia kysymyksiämme ja inspiroitua uudelleen hyvyydestä.
Tämä on itselleni Marvel-tarinoiden arvokas perintö. Juuri nämä sarjakuvat ja nykyään elokuvat ovat ylläpitäneet sankarikuvastoa. Warner Bros. Pictures -tuotantoyhtiön supersankarielokuvissa on havaittavissa toisenlaista linjausta. Niissä Teräsmies ja Batman ylittävät moraaliset rajansa: he tekevät hyvää, mutta tekevät sen itsensä menettämisen kustannuksella. Kaikki sankarit kärsivät (Hämähäkkimies tyypillisesti joutuu ottamaan etäisyyttä läheisiinsä suojellakseen näitä), mutta DC Comicsin tarinoissa sankarit menettävät sankaruutensakin.
Kaikenlaisia tarinoita tietysti tarvitaan, mutta huomaan itse viihtyväni parhaiten sankaruuteen myönteisesti suhtautuvien tarinoiden parissa. Ehkä se johtuu siitä, että arkimaailmassa hyveelliset esikuvat ovat vähissä. Media tuo armotta esiin ihmisten epäonnistumiset, olivatpa he sitten poliitikkoja, urheilijoita, talouselämän vaikuttajia tai viihdetähtiä. Onnistumisista ja hyvistelyistä puhutaan paljon vähemmän. Psykologit ja muut elämäntapavalmentajat kannustavat pitämään huolta vain omasta hyvinvoinnista ja työntämään taakat yli laidan. Individualistinen moralismi kukoistaa.
J.R.R. Tolkien aikoinaan puolusti fantasiaa juuri tämän hyvyyden osoittamisen vuoksi. Hän kirjoitti vertauskuvallisesti siitä, miten tyrmään suljettu vanki saa puhua muustakin kuin muureista ja vartijoista. Vankilan ulkopuolinen todellisuus on yhä olemassa, vaikkei vanki sitä joka hetki näekään.
Mythopoeia 