Kotimaisten bestseller-kirjojen luku-urakkani eteni taas askeleen verran, kun sain Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset luettua. Ei olisi onnistunut, jos olisin lueskellut vain huvikseni.
Kapeasti laajasta tuotannosta
Mika Waltari on ollut aikoinaan todella tuottelias kirjailija ja hallinnut erilaisia kirjallisuuden muotoja. Samasta kynästä ovat syntyneet niin historialliset romaanit, dekkarit, sadut, näytelmät kuin sarjakuvariimittelytkin. Itse kuitenkin olen lukenut häneltä vain Sinuhe egyptiläisen, Valtakunnan salaisuuden ja Ihmiskunnan viholliset.
Sinuhe teki minuun niin vahvan vaikutuksen (ks. blogaukseni aiheesta), että päädyin hiljattain jopa ostamaan kyseisen teoksen kirjahyllyyni. Ostan kaunokirjallisuutta varsin harvakseltaan, kenties yhden teoksen 3-4 vuoden välein, joten kyse oli varsin poikkeuksellisesta tilanteesta. Tiesin Ihmiskunnan vihollisten olevan Waltarin viimeinen historillinen romaani, joten odotin senkin olevan hyvää kirjallisuutta.
Pääpiirteissään jaarittelua
Ennen tämän kirjoittamista tein pintapuolista nettihakua selvittääkseni, miksi Ihmiskunnan viholliset on päässyt kotimaisten myyntimenestysten joukkoon (ks. Niemen teokseen perustuva listani). Toisin kuin monet muut listan teokset, Ihmiskunnan viholliset ei ole suomalaisen kirjakulttuurin kulmakiviä, se ei ole hassunhauska kansanmiesten kuvaus eikä sitä ole edes filmatisoitu. Se on kyllä arvostetun Waltarin viimeinen romaani, mutta julkaistu yli kymmenen vuotta ennen hänen kuolemaansa. Verkkoselailu ei suonut lisävalaistusta asiaan: nopeasti löytämäni arviot kehuivat hänen historiallista kuvaustaan, mutta eivät perustellusti nostaneet sitä Waltarin muiden historiallisten teosten yläpuolelle.
Oman lukemiseni vertauskohta oli siis Sinuhe egyptiläinen. Molemmat tarjoilivat tietyn historiallisen ajan ja maantieteellisen alueen kuvausta, päähenkilön vaiherikkaan elämän seurailua ja yksinvaltiaan tarkastelua lähietäisyydeltä. Sinuhessa kaikki on kuitenkin terävämpää: päähenkilön kokemukset vievät hänet huipulle ja etenkin notkoihin, hallitsijan kuvaus avaa enemmän hänen omaa ajatteluaan ja motiivejaan. Ennen muuta teos muodostaa kokonaisuutena kirpeänsuloisen maailmankatsomuksen siitä, miten ihminen joutuu väistämättä kohtaamaan sielua musertavia menetyksiä oman heikkoutensa vuoksi, mutta elämään mahtuu hyviäkin hetkiä.
Ihmiskunnan viholliset on haparoivampi teos. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta mikään ei nouse järin merkittäväksi. Henkilökaarti on niin laaja, että lukemani painoksen loppuun on liitetty Rooman keisarien sukupuu Julius Caesarista Neroon. Jos näillä sukulaisuussuhteilla oli jotain syvempää merkitystä kerronnan kannalta (muutoin kuin perusteluna sille, miksi tietyt henkilöt piti murhata ja toiset saattoivat tavoitella keisariutta), meni se minulta ohi. Keisari Nero jää arvoitukseksi, koska hänen kuvauksensa on jatkuvasti ulkokohtainen eikä hänen omia ajatuksiaan luotaava. Kokonaisvaikutelma on kuin Waltari olisi vain naputellut tekstiä, koska on hyvä historiallisen romaanin genressä, mutta mitään suurta ideaa hänellä ei tunnu olevan. Tekstiä tekstin vuoksi.
Uusi testamentti toisessa kädessä
Ihmiskunnan viholliset kiinnosti minua myös siksi, että Waltari käsittelee siinä kristinuskon syntyvaiheita. Niinpä luin ensin Valtakunnan salaisuuden, jossa seurataan Ihmiskunnan viholliset -romaanin päähenkilön isän vaiheita. Yllätyksekseni Waltari kartteli siinä aiheen syvempää käsittelyä kaikin keinoin. Valtakunnan salaisuus alkaa Jeesuksen kuolemasta ja päättyy Jeesuksen taivaaseen astumiseen. Päähenkilö etsii Jeesuksen kohdanneita tyyppejä, jotka sitten kertovat Uudesta testamentista tutut tarinat. Romaanissa ne on toistettu likipitäen sanasta sanaan sellaisina ihmekertomuksina, jollaisina ne Uudesta testamentista löytyvät.
En ymmärrä tällaista kaunokirjallisuutta. Miksi niitä samoja tekstejä tarvitsee toistaa, onhan ne jo painettu kirjoihin ja kansiin? Paljon kiinnostavampaa olisi niiden rohkea kommentointi ja luovan mielikuvituksen käyttö, jolla voisi tuoda uusia kiinnostavia tulkintakulmia myös niihin raamatunkertomuksiin. (En tarkoita, että tulkinnan tarvitsisi olla edes mitenkään erityisen vallankumouksellinen; pidin esimerkiksi A.D. The Bible Continues -tv-sarjan tulkinnasta, jossa Paavali oli rasittavan ylpeä besserwisser-tyyppi.)
Ihmiskunnan viholliset puolestaan rakentuu ajallisesti suunnilleen keisari Neron valtakauden ympärille, valtaannoususta (oletettuun) kuolemaan. Uuden testamentin aineistossa tämä sopii Paavalin lähetysmatkojen seuraamiseen. Myös apostoli Pietari päätyy mukaan kuvioihin muutaman kerran. Pääosa Ihmiskunnan vihollisista on kuitenkin muuta kerrontaa, kuten jo aiemmin mainitsinkin. Silti tässäkään teoksessa Waltari ei suurin surminkaan halua kirjoittaa Paavalin tai Pietarin suuhun mitään uusia vuorosanoja. Paavalia ja Pietaria ei henkilöhahmoina kehitetä yhtään alkuperäislähteitä pidemmälle. En tiedä, onko Waltari käyttänyt muitakin historiallisia lähteitään samalla tavalla, mutta näistä tulee lähinnä tilkkutäkkimäinen vaikutelma: materiaali on otettu sellaisenaan eikä siitä ole luotu mitään uutta, omaa ja kiinnostavaa.
Mythopoeia 