Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista, koska minulla on niin vähän kiinnostavaa sanottavaa Aleksis Kiven näytelmistä. Näyttää kuitenkin siltä, että tämä tuhnu pitää saada pois tieltä, jotta pääsen kirjoituslistallani eteenpäin.
Fanipojan pettymys
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on eräs suosikkiromaaneistani (ks. blogaus). Siinä on paitsi kiinnostava veljesten (miesten) kasvukertomus, myös romaanin rajoja rikkovaa monipuolisuutta. Ja tietysti Kiven ihailtavaa kielenkäyttöä, joka tuntuu yhtä aikaa aidolta ja huvittavalta.
Niinpä kun läpikäymälläni bestseller-listalla oli vielä kolmaskin Kiven teos (toinen oli Nummisuutarit, sitä koskeva blogaukseni on täällä), näytelmäteksti Kihlaus, odotukset olivat korkealla. Sinne ne kuitenkin osin jäivät: ei Kihlaus huono teos ole, se ei vain ole samanlainen kotimaisen kirjallisuuden kulmakivi kuin Kiven tunnetummat teokset. Muut lukemani Kiven näytelmät ovat vielä enemmän kuriositeetteja historian hämäristä.
Iloinen komedia pikaisesta kihlauksesta
Kihlaus on yhden näytöksen komedia naimisiin menosta tai pikemminkin naimisiin aikomisesta. Aapeli on astumassa avioon Eevan kanssa, koska jälkimmäinen on loukkaantunut varakkaiden herrasmiesten kohtelusta. Aapeli ei räätälinä kuitenkaan miellytä Eevaa, joten morsian keskeyttää vihkiseremonian ja poistuu paikalta. Aapelin, hänen räätälikavereidensa ja Eevan taustoista tuodaan sen verran ilmi, että he vaikuttavat yllättävänkin uskottavilta henkilöhahmoilta, vaikka kyse toki onkin komedian arkkityypeistä. Kivi on onnistunut käyttämään vähät vuorosanat tehokkaasti henkilöhahmojen ilmentämiseen.
Mönkään menevää häätilaisuutta Kivi on käyttänyt aiemmin Nummisuutareissa, mutta se toimii omaan makuuni paremmin Kihlauksessa kenties sen lyhyyden vuoksi. Kaikki on täytynyt tiivistää yhteen näytökseen, joten tarinassa kuljetaan määrätietoisesti eteenpäin suurten tunteiden läpi odotuksesta kiukkuun, suruun ja lopun puolipakotettuun iloon. Henkilöhahmoja on vähän ja tapahtumapaikka pysyy samana, joten lopputulos on tuokiokuvan kaltainen. Näiden ansiosta Kihlaus ei sorru farssiksi, vaan pysyy miten kuten realistisena. Kihlaus on helppo kuvitella ilmeikkääksi näytelmäksi, jossa näyttelijät saavat pistää parastaan: teksti jättää hyvin tilaa kehonkielelle ja ohjaajan ratkaisuille.
Tärkeässä roolissa on tietysti myös Kiven iloisesti polveileva kieli. Kyllähän tällaista sanailua lukee hymynväre suupielessä:
Eeva: Mikähän sinä olet oikein?
Aapeli: Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan varamieheksi koska hyväänsä ja kummaksi vaihka ruhtinoitten lapsille.
Eeva: Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä tallusteli kylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia?
Aapeli: Että sarvet kalisi. Sama, sama.
–
Eeva: Kyyditä minua ijankaikkisella pilkulla tästä samaa tietä takaisin, kraatari!
Aapeli: Jassoo! Kyllä kyllä, jos rahan maksat, jos lyöt kaksi markkaa pöytään. Jooseppi tulkoon kyytiin. Kaksi markkaa tänne!
Eeva: Ei yhtä penniäkään. Ja jos et maksa, mitä olet rikkonut, niin katsokaat etten vilauksessa seiso ilki-alastomana tässä edessänne.
Eenokki: Niinpä teki ennen Stålbergskakin, koska ei tainnut hän muuta vihansa kiukussa. Muija kirkasi vaan yhden kerran, ja siinä samassa oli hame ja paita yli pään.
Eeva: Rasia!
Aapeli: Rasia olkoon kyydistä tänne, ja tästä menet marssien nytyt kädessä; tämä olkoon sanottu.
Kihlauksen paikka bestseller-listalla on yllätys. Miten näytelmää on painettu näin paljon; ei kai näitä lueta samalla tavalla kuin romaaneja? Onko Kihlausta myös esitetty runsaasti?
Tyylipiirteiden mukaista
Koska nykyiset Kiven näytelmät tavataan julkaista kokoelmateoksina, luin Kihlauksen lisäksi myös näytelmät Kullervo, Leo ja Liina sekä Lea. Ensimmäinen ja viimeinen kertovat kirjallisista esikuvistaan, ensimmäinen Kalevalan traagisesta antisankarista ja jälkimmäinen Luukkaan evankeliumin Sakkeuksen tarinan sivuhahmosta. Leo ja Liina puolestaan on rakkaustarina, jossa rakastavaiset empivät ja hangoittelevat vastaan, koska eivät halua tai uskalla tunnustaa rakkautta toisilleen.
Nämä kaikki tuntuvat ikään kuin mittaan kirjoitetuilta: genren tyylipiirteet tulevat kyllä täytetyiksi, mutta mielenkiintoista omaperäisyyttä niistä puuttuu. Sekä Kullervon että Lean tarinat menevät vahvasti myötäkarvaan eivätkä tuo alkuperäistarinoihinsa mitään uutta näkökulmaa tai tulkintaa. Kullervo on raju ja väkivaltainen, Lea taas hyveellinen ja jopa hurmioitunut Jeesuksen kohdattuaan: he täyttävät teatraalisen roolinsa tai arkkityyppinsä ja jäävät sen vuoksi aika yksiulotteisiksi hahmoiksi. Leon ja Liinan tempoilu sisäisen rakkauden ja ulkoisen pidättäytyvyyden välillä tuntuu samaan tapaan teennäiseltä. Asiaa vielä korostaa näytelmän erikoinen korukielisyys, mikä luo etäännyttävän pastissivaikutelman, ikään kuin tarkoitus olisi jäljitellä jotain muuta teosta.
Leo: Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on, kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämeni ei huoli huulteni tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis tietäkää: kauan olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin; ja mitä taidan tehdä?
Kesken jäänyt taiteilijuus
Kivi-kiinnostuksessani luin myös Teemu Keskisarjan kirjoittaman Kivi-elämäkerran Saapasnahka-torni. Se ei valottanut Kiven taiteellisia pyrkimyksiä, motivaatioita tai kirjoitusprosessia, vaan vyörytti vain ulkoisia faktoja. Vaikka Kiven sisäinen elämä jäikin siis itselleni arvoitukseksi, piirtyi Keskisarjan työstä kuva Kivestä ammattikirjailijana. Kuvaavaa on, että A. Kivi oli alunperin pelkkä taiteilijanimi, mutta vakiintui ainakin jossain määrin hänen käyttönimekseen. Näytelmät, etenkin tässä mainitut, olivat pääasiassa hänen varhaistuotantoaan. Kivi halusi elättää itsensä kirjoittamalla, joten kenties hänen näytelmänsä tulisikin nähdä nimenomaan leipätyönä. Hän vastasi yleisön odotuksiin genrepiirteitä noudattavilla näytelmillä vähän samaan tapaan kuin joku nykypäivän kirjailija voisi suoltaa dekkareita tai bulkkifantasiaa metritavarana toisensa perään.
Seitsemän veljestä on näin ollen enemmänkin poikkeustyö. Se oli repäisy tuntemattomille vesille tai kenties Kiven pidätellyn taiteellisuuden vapautunut purskahdus. Veljeskertomus oli Kivelle itselleen tärkeä teos, mikä kielii siitä, että se syntyi ahkeran ponnistelun tuloksena eräänlaisena päätyönä. Kiven oman elämänhistorian kannalta onkin murheellista, ettei raja-aitoja kaatava Seitsemän veljestä saanut omana aikanaan tunnustusta ja menestystä. Keskisarjan kuvaamat viimeiset vuodet olivat synkkää luettavaa. Pelkkää jossitteluahan se on, mutta jonkinlaisena Kivi-fanina en voi olla ajattelematta, että jos elämänlanka ei olisi katkennut jo 38-vuotiaana, kenties Kivi olisi valanut enemmänkin suomalaisen kirjallisuuden perustusta.
Mythopoeia 