Katsoin Silence-elokuvan jo joulukuussa, mutta vasta nyt sain kirjoitettua siitä. Olen pohtinut elokuvaa paljon enkä vieläkään koe saaneeni sitä kokonaan käsiteltyä. Tämä teksti on yksi (kenties puutteellinenkin) näkökulma, mutta kyseessä on niin rikas teos, että monia muitakin tulkintoja siitä voitaisiin tehdä.
Uskollisuus vainottuna
Silence (2016) on Martin Scorsesen ohjaama elokuva 1600-luvun jesuiitoista Japanissa, jossa kristittyjä vainotaan ankarasti. Portugalissa kerrotaan, että isä Ferreira olisi Japanissa ollessaan luopunut uskostaan, joten hänen jesuiittatoverinsa Rodrigues ja Garupe lähtevät etsimään oppi-isäänsä. Perille päästyään he löytävät kristittyjä, jotka yrittävät piilotella japanilaiselta inkvisitiolta. Paikallisille pappien saapuminen on hengellisesti merkittävää, mutta samalla päähenkilöt joutuvat todistamaan heidän ahdinkoaan. Jesuiittojen asemat hahmottuvat, kun Garupe pääsee hengestään yrittäessään auttaa kuolemaantuomittuja kristittyjä ja Ferreira kertoo hylänneensä lähetystyön kokonaan ja ihailevansa nykyään japanilaisen tieteen saavutuksia.
Keskiöön nousee Rodrigues ja se, millaiseen ratkaisuun hän päätyy. Vangiksi jäätyään inkvisitio tekee parhaansa murtaakseen hänet ennen muuta hengellisesti. He tietävät jo, että papin marttyyrikuolema vain edesauttaisi kristinuskoa. Niinpä he haluavat Rodriguesin luopuvan uskostaan ja yrittävät osoittaa hänelle, ettei kristinusko tule Japanissa koskaan kantamaan muuta hedelmää kuin paikallisten kärsimystä.
Aiheen vakavuudesta
Vaikka elokuva sijoittuu 1600-luvun Japaniin, on uskonnollinen vainoaminen ja siihen suhtautuminen mitä ajankohtaisin aihe. Pew Research Centerin artikkelin mukaan valtioiden harjoittama uskonnollinen syrjintä on viime vuosina lisääntynyt. Vaikka vainottujen kärkisijaa pitävät kristityt (ks. Wikipedian artikkeli), myös muslimit ja juutalaiset joutuvat ahtaalle eri puolilla maailmaa (ks. Pew Research Centerin tilastot). Afrikkalaiset teologit joutuvat pohtimaan kysymystä uskon kieltämisestä oman henkensä säilyttämiseksi (ks. Christianity Today -lehden artikkeli).
Historiallisesti vainotilanteissa toimimiseen on annettu nähdäkseni selkeitä vastauksia. 300-luvun alkupuolella kristittyjen vainojen jälkeen kirkko joutui päättämään, voiko uskonsa kieltänyt pappi päästä ripittäytymällä takaisin kristittyjen yhteyteen. Donatuksen liike oli sitä mieltä, että ei voi, mutta joutui kirkkohistoriallisesti vähemmistöasemaan. (Wikipedian lähteettömän tiedon mukaan ripittäytyminen ei kuitenkaan ollut yksinkertainen asia, vaan saattoi edellyttää vuosien mittaista katumusharjoitusta ennen kuin uskonsa kieltäjä pääsi seurakunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.) Islamissa puolestaan taqiyya-periaate antaa muslimeille luvan kieltää uskonsa oman henkensä pelastamiseksi, eli valehdella kun heitä painostamalla vaaditaan kieltämään uskonsa.
Marttyyrikuolema nähdään yleensä ylevämmäksi vaihtoehdoksi, mutta sitä ei edellytetä kaikilta. Vainotilanteessa uskonsa kieltäminen ei ole anteeksiantamaton synti ja Silence-elokuvaan palataksemme Rodriges jopa kehottaa vainottuja kristittyjä tekemään niin. Hän myös kerta toisensa jälkeen antaa synninpäästön Kichijirolle, joka ehtii kieltää uskonsa moneen kertaan elokuvan aikana.
Rodrigesin vakaumuksellinen umpikuja
Rodriges on siis vangittu ja inkvisition koeteltavana. Ratkaiseva hetki koittaa, kun inkvisiittori ilmoittaa teloittavansa viisi muuta kristittyä, ellei Rodrigues kiellä uskoaan. Oman henkensä uhraamisen sijaan uskonsa säilyttäminen vaatisi siis tässä tilanteessa toisten uhraamista.
Rodriges tietää, että pappina hän on paikallisille merkittävä esikuva. Jos hän ei pidä kiinni uskostaan, sillä on luultavasti lannistava vaikutus paikallisiin kristittyihin. Vaikeinta on kuitenkin se, että Rodriges on jesuiittajärjestön munkki. Hän on sitoutunut köyhyyteen, naimattomuuteen ja kuuliaisuuteen. Jesuiittakoulutuksen yhteydessä hän on omaksunut ignatiolaisen hengellisyyden, johon kuuluu voimakas samaistuminen Kristuksen elämäntapaan ja pyrkimys noudattaa kaikessa Jumalan tahtoa. Elokuvassa Rodrigesin vaiheet vertautuvatkin Kristuksen elämään: saapuminen vieraan kulttuurin keskelle (inkarnaatio), kavalletuksi tuleminen, aasilla ratsastaminen, esivallan tuomio, ystävien petturuus, yksinäinen ahdistuksen rukous ja lopulta viimeinen koetus. Kyse ei ole vain elokuvallisesta kerronnasta, vaan myös Rodrigesin itseymmärryksestä. Jos siis Rodriges kieltää uskonsa, hän joutuu kieltämään koko elämäänsä ohjaavan periaatteen.
Toisaalta, jos Rodriges antaisi inkvisiittorin kiduttaa hengiltä viisi muuta kristittyä kun hän kuitenkin voisi sen estää, toimisiko hän silloinkaan uskonsa mukaisesti? Jeesuksen esimerkin mukaisesti kristillisyyden ytimeen kuuluu itsensä uhraaminen toisten puolesta, ei toisin päin. Kyse on ihmisten pelastamisesta, joten usko ei voi nousta toisten ihmisten henkeä arvokkaammaksi. Kuolemaantuomitut henkilöt ovat itse jo kieltäneet uskonsa, he eivät halua kuolla marttyyreina.
Rodriges on siis revitty kahtaalle uskon kuuliaisuuden ja toisten ihmisten hengen pelastamisen välillä. Kumpikin vaihtoehto tuntuu mahdottomalta. Tässä ahdistuksessaan hän kokee ilmestyksen, jossa Jeesus kehottaa häntä astumaan ikonin päälle eli kieltämään uskonsa:
Come ahead now. It’s alright. Step on me. I understand your pain. I was born into this world to share men’s pain. I carried this cross for your pain. Your life is with me now. Step.
Näin Rodriges pystyy yhtä aikaa pysymään uskollisena vakaumukselle, jolle on antanut koko elämänsä, mutta kieltämään sen pelastaakseen kuolemaantuomitut.
Tällä ratkaisulla on kuitenkin syvällisiä seurauksia, joita elokuvan loppu kelaa auki. Koska Rodriges päätteli, että kristinusko on vainotilanteessa liian vaarallista uskovaisille, hän pyrkii estämään kristinuskon leviämisen kokonaan. Hän päätyy japanilaisen inkvisition palvelijana käymään läpi sekä paikallisilta että eurooppalaisilta kauppiailta takavarikoituja tavaroita ja ilmoittaa niistä löytämänsä kristilliset symbolit. Tämä epäilemättä johtaa monien tuomioihin inkvisition käsissä, vaikka sitä ei elokuvassa näytetäkään. Rodriges myös säännöllisesti kieltää uskonsa näytösluonteisesti varmistaakseen, ettei kukaan voi pitää häntä uskon esikuvana. Hän rikkoo munkkilupauksensa menemällä naimisiin ja ottamalla hänelle osoitetun uuden nimen. Tämän kaiken keskellä hän edelleen pitää kiinni uskostaan, mutta vain sielunsa hiljaisuudessa: mitään siitä ei näy julkisesti ulospäin.
Rodriges uhrasi paljon pelastaakseen toiset. Hän ei kuitenkaan anna tämän jälkeen muiden tehdä, mitä haluavat, vaan vaatii, että heidän tulee kunnioittaa hänen uhriaan. Tukiessaan inkvisitiota hän päättää toisten puolesta, että uskon vuoksi ei saa kärsiä (tai vaihtoehtoisesti hän aiheuttaa kärsimystä ilmiantaessaan kristittyjä tavaroiden perusteella). Onko kärsimyksen välttäminen kuitenkaan kristityn tai ylipäänsä kenenkään elämässä korkein arvo? Eivätkö monet ole valmiita kärsimään, jos tietävät sen myötä saavuttavansa jotakin tärkeää? Japanissa eläneet kristitythän olivat vainottuja jo ennen kuin Rodriges saapui sinne; he tiesivät, minkä hinnan he joutuvat uskostaan maksamaan ja monet olivat siihen valmiit. On eri asia olla vaatimatta kärsimistä ja uhrautumista – kuten kristillisessä perinteessä on ollut tapana – kuin kieltää se kokonaan. Rodriges asettuu paikallisten kristittyjen yläpuolelle tavalla, mitä ei voi pitää toisten uskoa kunnioittavana vaan lähinnä Rodrigesin omaa ylpeyttä hivelevänä.
Tappion myöntämisen autuus
Rodrigesin ihanteet ovat niin korkeat ja hänen vakaumuksensa niin syvä, ettei hän suostu myöntämään, että japanilainen inkvisitio voitti hänet. Hän tekee välttämättömästä murtumisestaan hyveen ja tekee siitä myös paikallisia kristittyjä koskevan asian. Kuitenkaan hänen alkuperäinen syynsä saapua Japaniin ei ollut auttaa paikallisia vainottuja kristittyjä tai ylipäänsä koskenut heitä, vaan hän tuli etsimään oppi-isäänsä Ferreiraa. Varmaankaan kyseessä ei ollut pelkkä huviretki, vaan jesuiittana toimimisen sijoituspaikka, mutta sittenkin Rodriges olisi voinut todeta olevansa julkisen uskon kieltämisen jälkeen sopimaton jatkamaan tehtävässään. Hän olisi voinut palata Portugaliin ja joko ripittäytyä tekemästään synnistä tai jatkaa siellä kirkkoa hyödyttävien maallikkotehtävien parissa.
Viime kädessä siis Rodriges ei välitä paikallisten kristittyjen hyvinvoinnista. Hän ei mieti, miten voisi tukea vainon alla eläviä kristittyjä. Hän ei kysy näiltä, mitä he kaipaisivat – joskin elokuvasta käy ilmi, etteivät paikalliset odota papeilta muuta kuin papillisten toimitusten hoitamista. Vainotut eivät kuvittele, että jesuiitat voisivat jotenkin suojella heitä esivallan julmuudelta. Rodriges puuttuu asiaan vain oman uskonkriisinsä hoitamiseksi, jotta hänen ei tarvitsisi myöntää itselleen tehneensä pakkotilanteessa väistämättä väärin. Ja silloinkin hän inkvisiittoreita auttaessaan kääntää selkänsä paikallisille kristityille.
Yhteisön kannalta Rodrigesin olisi siis ollut parempi murtua. Hänen olisi ollut parempi suostua sielun kärsimykseen, jonka syyllisyys tuo mukanaan ja pyytää armoa. Elokuva ei kuitenkaan kerro pyhimyksestä, vaikka Rodriges yrittääkin parhaansa mukaan seurata Kristusta. Hänen ratkaisunsa on inhimillisesti ymmärrettävä: kukapa meistä ei olisi yrittänyt välttää kärsimystä ja selitellä tekemiään vääriä valintoja parhain päin? Elokuvan loppu onkin hengellisesti lohdullinen. Se näyttää, miten julkisesti uskostaan luopunut Rodriges haudataan buddhalaisin menoin. Viranomaisten tietämättä hänellä kuitenkin on käsissään elokuvan alussa paikallisilta kristityiltä saatu pieni krusifiksi. Kertojaääni toteaa, että Rodriges näytti olevan Jumalan hylkäämä (lost to God), mutta oliko hän sitä sitä todella, sen tietää vain Jumala.
Mythopoeia 