Kirjallisuudentutkimuksesta kiinnostuneena lueskelin tuossa joulunpyhinä Juhani Niemen teoksen Suomalaisten suosikkikirjat (1997). Teoksessa listattiin painosmääriltään suosituimmat kotimaisen kirjallisuuden teokset ja koitettiin sitten löytää syitä kyseisten teosten menestykseen. Arvatenkin parhaat perustelut löytyivät poliittisista päämääristä.
Kirjoitin keväällä 2009 blogiini historiikkia 15-vuoden mittaisesta roolipeliharrastamisestani. Kävin läpi harrastuksen aloittamisen 10-vuotiaana ala-asteella ja sitä seuraavat koulu- ja opiskeluvuodet kaikkine käänteineen. Seuraavan vuoden lopulla eli 2010 kirjoitin kuluneen vuoden pelaamisestani ja pohdiskelin, miten kuvio muuttuu, kun siirryn opiskelusta työelämään.
Nyt, vuoden 2014 lopulla, olen ollut työelämässä kolmisen vuotta. Lienee sopiva hetki kirjoittaa jatkoa harrastushistoriaani. Päätän historiikin jatko-osan kuluneen vuoden pelaamisen tarkempaan läpikäymiseen.
Olen aiemmin kamppaillut sen kanssa, miten voisin käsitellä kristillistä uskoani roolipeleissä. Kirjoitin aiemmin siitä, miten eräs hyvä keino voisi olla pelata uskovaisia hahmoja. Tällöin uskonkysymysten käsittely virtaisi peliin automaattisesti. Yllättäen huomasin pääseväni paljon pidemmälle kääntämällä koko asetelman ympäri ja pelaamalla antikristusta.
Olen ollut viime vuosina mukana kolmessa pienessä paikallisessa teatteriproduktiossa, joista kaksi oli kesäteatteria. Kieltäydyin kutsusta lähteä neljänteen koitokseen ja niinpä olenkin ehtinyt roolipelaamaan tänä vuonna runsaasti. Silti piipahtaessani katsomassa toisten harjoituksia huomasin tuntevani jonkinlaista kaipuuta.
Miksi roolipelaaminen on minusta mielekkäämpi harrastus ja miksi kuitenkin kaipaan teatterilavalle?
Michael Moorcock arvosteli 1970-luvun lopulla tolkienistista fantasiaa surkeaksi tuutulauluksi. Samoihin aikoihin Michael Ende kirjoitti tunnetuimman teoksensa Tarina vailla loppua (suom. 1982, alkup. Die unendliche Geschichte, 1979), joka samoin puntaroi fantasian vaikutusta ja sen oikeaa käyttötapaa.
Viimeisimmät kommentit