Päädyin roolipelitapahtuma Alfaconissa lounaspöydässä keskustelemaan leikkimisen ja roolipelaamisen välisestä yhteydestä ja erosta. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä (ks. Lasten leikeistä ja roolipelaamisesta), mutta selkeytän hieman ajatuksiani.
Toiminnan päämäärä erottaa
Teknisenä suorituksena roolipelaaminen ja leikkiminen eivät sanottavasti eroa toisistaan. Molemmissa on kyse yhteisestä mielikuvitusavaruudesta, jossa fiktio tapahtuu. Lapsella lelut tai muut leikkialueeseen liittyvät lavasteet (esim. sohvatyynyistä rakennettu pesä) ovat välineitä fiktion tuottamiseen. Vastaavasti roolipelaajilla on usein käytössään hahmolomakkeita, noppia ja miniatyyrejä. Varsinainen merkityksellinen sisältö tapahtuu kuitenkin mielikuvituksessa ja sitä jaetaan kommunikoimalla muiden leikkijöiden tai pelaajien kanssa. Yhdessä luodussa fiktiossa, olipa kyse sitten leikistä tai roolipelaamisesta, tapahtumat seuraavat toisiaan loogisesti ja kronologisesti. Näin siihen tulee tarinallisuutta.
Jos merkityksellistä eroa on, se löytyy toiminnan tarkoituksesta. Siinä missä leikki on lapselle spontaania ajanvietettä ja itsetarkoituksellista huvia, roolipelaamisessa on jokin muu päämäärä. Se voi olla taituruuteen liittyvä haaste (esim. ”pystynkö pelaamaan hahmollani menestyksellisen ryöstöretken outoon luolastoon” tai ”pystynkö pelinjohtamaan valmiskampanjan, jossa pelaajahahmojen pitäisi kukistaa varjomaailmaa hallitseva vampyyriruhtinas”) tai pelaaminen voi toimia jonkin muun asian käsittelemisen välineenä (esim. ”mitä on sankaruus verikoston loputtomassa kierteessä” tai ”mitä on olla mies tulevaisuusvisiossa, jossa teknologia hoitaa työn ja lisääntymisen”).
Tietenkään tätä eroa ei aina ole: on mahdollista roolipelata myös itsetarkoituksellisesti ja spontaanisti ilman mitään sen suurempia tavoitteita. Tällainen pelitapa ei kuitenkaan kuvaa omaa harrastustani eikä varmaankaan monen muunkaan sellaisen tyypin, joiden kanssa käyn verkkokeskusteluja roolipelaamisesta tai jotka osallistuvat Alfaconin kaltaisiin tapahtumiin. En sano, että päämäärätietoinen roolipelaaminen olisi laadullisesti parempaa tai arvokkaampaa kuin leikinomaisempi roolipelaaminen. Jälkimminen ei vain kiinnosta minua eikä se innosta minua askaroimaan sen parissa.
Toimii myös muiden taidemuotojen kohdalla
Tämän saman erottelun leikillisyyden ja tarkoituksellisuuden välillä voi tehdä myös muiden taidemuotojen kohdalla. Esimerkiksi kun kankaalle maalataan värejä ja kuvioita ilman sen suurempaa ajatusta, ollaan leikin puolella. Mutta kun värejä kankaalle siveltelevä henkilö alkaa pohtia sitä, mitkä värikompositiot sopivat yhteen tai mitkä värit ja muodot sopisivat hänen tavoittelemaansa tunnemaisemaan, siirrytään päämäärätietoiseen toimintaan.
Uskallan väittää, että tämä tarkoituksellisuus on monelle keskeinen taiteen tekemisen kriteeri. Abstraktia taidetta kritisoidaan juuri siitä, että se näyttää kuin taiteilija ei olisi ajatellut mitään, vaan on vain lätkinyt väriä kankaalle. ”Kuka tahansa pystyisi siihen”, eli taiteilijalta odotetaan jotain suurempaa ideaa taiteen tekemisen taustalle. Taiteilijan tekemä lopputulos voi edelleen näyttää satunnaiselta ja ”helpolta”, mutta sen takana on paljon pohdiskelua ja taitojen haastamista. Esimerkiksi Mark Rothkon No. 61 (Rust and Blue) teoksessa värivalinnat ja värien kerrostaminen juuri tiettyjen värisävyjen luomiseksi tähtävät eräänlaisen syvyysvaikutelman luomiseen. Sinisyys on intertekstuaalinen viittaus uskonnollisuuteen.
Vapaa väreillä ilottelu on siis jotain muuta kuin tietoinen abstraktin taiteen tekeminen. Samanlaisia esimerkkejä voidaan nostaa kirjallisuudesta, elokuvista tai muista taidemuodoista. (Toki abstraktin taiteen alla on myös suuntauksia, joissa pyritään haastamaan perinteiset käsitykset taiteen tekemisestä, eli juuri se, että taiteen tekemisen pitäisi olla vaivalloista ajatustyötä ja taitojen ylärajoilla tapahtuvaa työskentelyä.)
Kehittyminen vaatii haasteita
Roolipelaaminen ilman sen kummempia tarkoituksia tai tavoitteita on mahdollista, mutta ainakaan itse en koe sitä mielekkääksi. Haluan roolipelaamisen kehittyvän sekä kulttuurisesti että henkilökohtaisesti. Siihen tarvitaan tavoitteita: pystynkö tähän, mitä ajatuksia & tunteita herää tuosta asiasta, miten roolipelaaminen sopii tähän? Tavoitteiden edessä joutuu haastamaan itseään ja taitojaan ja usein myös epäonnistumaan. Uuden löytäminen kuitenkin vaatii tätä.
Leikkiminen on pysynyt samanlaisena halki vuosituhansien, koska se on jo valmista. Sen ei ole tarkoituskaan kehittyä mihinkään suuntaan. Se on hyvä sellaisena. Tällaiselle roolipelaamiselle on paikkansa, mutta se ei ole sitä, mitä itse haluan tehdä.
Mythopoeia 
1 thoughts on “Päämäärätietoinen roolipelaaminen”