Teologisia tekstejä

Tässä erinäisiä teologiaa liippaavia tekstejä opiskelujeni ja työelämäni varrelta. Tuoreimmat ovat ylimpänä, eli alas vierittämällä löytää vanhempaa matskua.

●

Samin saarnat

Teologian maisterin tutkintoni oikeuttaa kaikenlaisiin työtehtäviin. Työskentelin syksyllä 2013 erään seurakunnan pappina ja vaikka jumalanpalvelukset ovat vain pieni osa pastorin työtä, niin silti niitä pidetään papin näkyvimpänä työnä. Ohessa siis muutamia saarnoja.

Luterilaisten perinteiden mukaan hyvässä saarnassa tulisi olla lakia ja evankeliumia eli Jumalan Raamatussa antamia elämänohjeita mutta myös muistutus siitä, ettei ihmisen arvo riipu siitä, pystyykö hän elämään noiden elämänohjeiden mukaisesti. Painavampi on evankeliumi, sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta, joka tuo sovituksen Jumalan ja ihmisten välille. Saarnoja kirjoittaessani tämä luterilainen perinne on minulla takaraivossa, mutta koen tärkeäksi tuoda esille evankeliumin koko rikkauden. Evankeliumissa eli ilosanomassa ei ole kyse siitä, että Jumala pidättäytyy rankaisemasta ihmistä vaan että Jumala tahtoo olla läsnä meidän elämässämme. Tämän takia tapaan saarnoissani korostaa uskonelämän tärkeyttä kokonaisvaltaisena elämäntapana.

●

Autuus on katsojan silmässä

Pro gradu -tutkielmani (2010) tutki Jeesuksen lausumia autuaaksijulistuksia perinteisen raamatuntutkimuksen ja Jeesus-elokuvien ristivalotuksessa. Nostin esille erilaisia painotuksia ja tulkintoja, joten tutkielmani voidaan katsoa operoivan vaikutus- ja tulkintahistorian (reseptio) kentällä. Tieteellisen tutkimuksen lisäksi tekstissä on polemiikin pohjavirta, kun kamppailen akateemisen eksegetiikan hiljaisia perusväitteitä vastaan.

Enemmän gradun ajatuksista voi lukea aiemmasta blogauksestani ja kyseinen gradu löytyy e-thesis -palvelusta tästä linkistä.

●

Kristillistä propagandaa

Teologian opintojen kandidaatintutkielmani on luonnollisesti narratiiviteologiaväritteinen. Osallistuin syksyllä 2008 Ismo Dunderbergin vetämään Synti ja synnittömyys Uudessa Testamentissa -seminaariin, ja keväällä 2009 rupesin päkertämään kandidaatintyötäni. Sen paremmin seminaarin vetäjä kuin muutkaan sille osallistuneet eivät oikein saaneet kiinni narratiivisesta teologiasta, mutta kaikesta huolimatta kevään aikana syntyi Kristillistä propagandaa – narratiiviteologinen analyysi Johanneksen evankeliumin sairaiden miesten kertomuksista.

Mitään maatajärisyttävää kandidaatintyössäni ei kuitenkaan ole. Seurailen pitkälti Alan Culpepperin viitoittamaan tietä, jossa lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että Johanneksen evankeliumi on täyttä teologiaa, jolla on selvät tavoitteet yleisönsä suhteen. Kyseessä on näin eräänlainen strukturalistinen analyysi Johanneksen evankeliumin lukujen 5 ja 9 kertomuksista ja niiden retorisista keinoista. Propagoin siinä samalla vahvasti sen puolesta, että evankeliumia on luettava evankelistan kertomuksena Jeesuksesta eikä yritettävä jäljittää sen kautta kirjoittajan oloja tai tilannetta. Jätän kertomusten ”oikean” tulkintatavan kertomatta, mutta yleistasolla on selvää, että evankelista pyrkii herättämään lukijassa uskon Jeesus Nasaretilaiseen Kristuksena ja Jumalan Poikana. Loppulauseessa haen suuntaa reseptioteorian suuntaan: mielenkiintoinen hermeneuttinen kysymys on se, miten myöhemmät sukupolvet ovat evankeliumin ymmärtäneet.

Olen kirjoittanut kandidaatintyöstäni ja siihen liittyvästä kypsyyskokeesta laajemmin blogimerkinnässä Teologin eksegetiikkaa.

Historian kertomuksen teologia

Täyden vuoden ajan minun on pitänyt suorittaa kurssi Israelin historiasta ja vihdoin viimein kandityön palautettuani pääsin siihen käsiksi. Itse essee, Historian kertomuksen teologia syntyi aika helposti. Tämä johtui epäilemättä siitä, että lähdekirjallisuuden ajatusten esittämisen sijaan jatkan eksegetiikan, historiatieteen ja teologian välistä pohdintaa.

Oma teologinen näkemykseni täsmentyy edelleen:

• Historiantutkimus Raamatun kuvaamista tapahtumista on käytännössä mahdotonta. Valtaosa Raamatun teksteistä koskee yksittäisten ihmisten toimintaa ja ajattelua, josta ei ole jäänyt jälkiä maailmanhistoriaan. On ihan tutkijasta kiinni, miten paljon painoarvoa hän haluaa Raamatun historiallisille väittämille antaa: historiatieteen tulokset ja Raamatun kuvaukset eivät ole automaattisesti ristiriidassa, mutta tämä ei tietenkään todista niitä tosiksi.
• Raamatun tekstit eivät selvästikään ole historiankirjoja, vaan vahvasti ideologisia teoksia. Niillä on sanoma välitettävänään ja niitä on vaalittu uskonnollisen yhteisön perusteksteinä. Niiden lukeminen minään muina kuin perusmyytteinä ei tee niille oikeutta, eikä niitä varsinkaan pitäisi lukea millään muulla tavalla uskonyhteisön sisällä.
• Eksegeetin tehtävä ei näin ollen ole pohtia tekstien historiallista paikkaansapitävyyttä, vaan tutkia niiden teologista sanomaa ja pohtia, miten se sama sanoma voidaan ajankohtaistaa nykypäivän ihmisille. Historiakysymykset kuuluvat historioitsijalle, mutta eksegeetti on teologi.
• 1960-luvun eksistentialistinen teologia ja raamatunlukutapa toimii eräänlaisena kantana ja suunnannäyttäjänä myöhemmille teologisille lukutavoille. Kyse on olennaisesti siitä, millaisia kysymyksiä tekstille esitetään, millaisia vastauksia siitä etsitään ja näin millainen asema sille annetaan.

●

En tee sitä hyvää, mitä tahdon

Istuin Helsingin yliopistossa kuuntelemassa luentosarjan fariseuksista, ja aiheen kiinnostavuuden vuoksi päädyin vielä kirjoittamaan siitä esseenkin. Koko otsikko oli En tee sitä hyvää, mitä tahdon: fariseukset kristillisessä itseymmärryksessä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kehittelin narratiivisen raamattuteologian aiheita omassa yliopistossani ja ilokseni huomasin, että Raimo Hakola, joka luennoitsijana edusti historialliskriittisen metodin nimiin vannovaa eksegetiikan laitosta, ei torjunut omaa näkökantaani ainakaan suoralta kädeltä.

Esitän esseessä, miten UT:n fariseukset olisi hedelmällisintä nähdä kirjallisena välineenä, vähän samaan tapaan kuin Jeesus käyttää samarialaista kuuluisassa laupias samarialainen -vertauksessaan. Edelleen oman teologisen suuntani kannalta relevantteja pointteja:

• Historiantutkimus on riittämätöntä, koska se voi tarjota vain oletuksia ja todennäköisiä päätelmiä. Historiallinen todellisuus on kadonnut iäksi, eivätkä muutamat tekstit riitä sen rekonstruoimiseen. Sitä on näin ollen turha yrittää tavoitella.
• Tekstit ovat tärkeitä vain sikäli, kun niillä on jotain sanottavaa meidän aikanamme. On siis pyrittävä soveltamaan niitä tämän ajan kysymyksiin, vaikka saattaisimmekin soveltaa niitä väärin.
• Erilaiset henkilöhahmot ovat tarinoissa viime kädessä arkkityyppejä, kerronnallisia välineitä, joiden kautta voimme sijoittaa itsemme tarinoihin ja löytää niistä sanoman.

●

Female Agent of God

Tämä Female Agent of God – Exegesis on the Book of Ruth on toinen Irlannissa kirjoittamani essee. Se ei ole suoranaisesti narratiivista teologiaa, mutta jälleen kerran siinä on piirteitä, joilla on painoarvoa sellaisen teologian kannalta, jota haluan edelleen kehittää.

• Kertomusteksteistä tutkitaan rakennetta. Raamatun teksteissä on usein kiastinen rakenne, jossa samankaltaisten kohtausten vastinparit ympäröivät tarinan ratkaisevaa keskipistettä.
• Tunnetuista kertomuksista etsitään varhaisempia versioita tai kertomusteemoja, joissa toistuvat samanlaiset vaiheet.
• Tekstit on nähtävä osana omaa sosio-kulttuurista todellisuuttaan, jossa ne on kirjoitettu. Näin päästään käsiksi pelkkien tekojen ja sanojen sijaan kiinni siihen, mitä me merkitsevät.
• Allegorinen tulkinta on omien näkemystemme tuomista tekstin maailmaan, jolloin jälleen kerran emme kuule sitä, mitä itse kertomus yrittää viestittää.

●

Efficacious Forgiveness

Tästä esseestä, Efficacious Forgiveness – Interpreting the Parable of Unmerciful Servant Matt. 18:21-35, se kaikki itse asiassa alkoi. Olin Irlannissa vaihto-oppilaana lukuvuoden 2006-2007 ja osallistuin Séamus O´Connellin kurssille Reading Matthew through the Lens of his Parables. Nimensä mukaisesti tällä kurssilla siis tutkittiin Matteuksen evankeliumin vertauksia nimenomaan vertauksina ja tietysti myös Jeesuksen opetus- ynnä julistusmetodina. Kurssi oli mahtava ja veti minut totaalisesti narratiivisen raamatuntutkimuksen mieheksi. Tässä vaiheessa tietysti käsitykseni narratiivisesta teologiasta olivat vasta aluillaan, mikä sitten heijastuu tuossakin esseessä. En esimerkiksi osannut tehdä mitään erityisen selkeää yhteenvetoa, vaan kimpoilen selitysmallista toiseen ja päädyn lopulta kauas ilosanomasta (vaikka kukapa sanoo, että jokaisesta Raamatun tekstistä pitäisikään löytää ilosanoma syntien anteeksiannosta ja ansaitsemattomasta armosta?). Joka tapauksessa, esseestä löytyy tiettyjä piirteitä, joita olen kuljettanut mukanani myöhemminkin:

• Vapaus tulkita Raamatun tekstejä ja eritoten vertauksia eri näkökulmista sopii hyvin postmodernin ajan relativistisuuteen
• Vertauksen tulkinta lähtee sen epäjatkuvuuksista ja yksityiskohdista. Ajatuksena on, että vertaukset muistuttavat arkitodellisuutta, mutta eroavat siitä tietyissä kohdin, ja juuri noista kohdista avautuvat tulkintahorisontit.
• Mitään Raamatun kertomusta ei pidä tulkita erillään sen kontekstista. Ympäröivä tekstiyhteys hyvinkin laajassa mielessä pitää huomioida kirjoittajan näkemyksen hahmottamiseksi.
• Edelliseen liittyen, Raamattua tulee tutkia sellaisena, kun se on kanonisoitu. Yritykset kuoria siitä pois ”myöhempiä kerrostumia” ei johda mihinkään. Tällaisena teksti on säilynyt, tällaisena sitä on luettu vuosituhansien ajan ja tällaisena se pitää myös ymmärtää.
• Tekstille ei pidä etukäteen asettaa tavoitteita ja merkityksiä, joita sen pitää täyttää. Tämä liittyy tuohon aiemmin sanottuun ilosanoma-asiaan. Eli teksti pitää ottaa sellaisena kuin se on, lukematta siihen sisään nykyaikaisia kristillisiä käsityksiä tai muita tulkintahorisontteja, jotka vaientavat tekstin oman äänen.

●