Kirjallisuudentutkimuksesta kiinnostuneena lueskelin tuossa joulunpyhinä Juhani Niemen teoksen Suomalaisten suosikkikirjat (1997). Teoksessa listattiin painosmääriltään suosituimmat kotimaisen kirjallisuuden teokset ja koitettiin sitten löytää syitä kyseisten teosten menestykseen. Arvatenkin parhaat perustelut löytyivät poliittisista päämääristä.

Suosituimmat teokset painettujen kappaleiden yhteismäärän perusteella

Noin miljoona kappaletta
J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Elias Lönnrot: Kalevala

Puolen miljoonan tuntumassa
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Juhani Aho: Rautatie
Tapio Nousiainen: Yksi ainoa elämä

Noin 300 000 kappaletta
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja
Aleksis Kivi: Nummisuutarit
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Z. Topelius: Välskärin kertomuksia

Yli 150 000 kappaletta
Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
Aleksis Kivi: Kihlaus
Juhani Aho: Juha
Ilmari Kianto: Punainen viiva
Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Tätä listaa ei löydy suoraan Niemen teoksesta, vaan olen täydentänyt Niemen teoksensa liitteeksi sijoittamaa listaa hänen tekstistään nousevilla tiedoilla. Niemi ei hyväksynyt listalleen Nousiaisen teosta, koska se on hartauskirjallisuutta ja Latvalan lastenkirjan hän listasi erillään lastenkirjallisuuden joukossa. Pidän tätä kuitenkin edustavampana otoksena siitä, mitä kirjoja Suomessa on ostettu.

Niemen lista jatkuu vielä 26 nimikkeen verran ja lastekirjallisuuden listalta löytyy 9 suosittua teosta lisää. Jätin ne pois tästä ihan silkkaa laiskuuttani: kyllä tuollainen top 18 -lista on jo riittävä omiin tarpeisiini. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa etsiä Niemen kirja käsiinsä.

Termit selviksi

Kun puhutaan suosikkikirjoista, niin on tietysti hyvä varmistaa, mitä sillä tarkoitetaan ja mihin tiedot perustuvat. Niemi puhuu jatkuvamenekkisistä teoksista (engl. steady-seller) erotuksena hetkellisistä myyntimenestyksistä (engl. best-seller): suosikkikirjoja ovat siis ne, jotka ovat onnistuneet keräämään suuret painosmäärät pitkien aikojen kuluessa. Käytännössä tällä erottelulla ei ole juurikaan merkitystä, sillä kotimaan markkinoilla ei ole ollut teoksia, jotka olisivat myyneet ennätysmääriä pienen ajan kuluessa ja sitten kadonneet kartalta kokonaan.

Olennaisempaa on ehkä se mistä vertailtavat luvut on saatu. Niemi kertoo niiden perustuvan kirjallisuuden tuotantotilastoihin eli painosten määriin. Tarkempiin lukuihin on päästy tekemällä kustantajille suunnattu kysely. ”Kustantajien antamien vastausten perusteella monien teosten painosmäärät jäivät epätarkoiksi” (s. 17) tekee numeroihin tuijottamisesta jokseenkin turhaa. Edelleen Niemi muistuttaa, että luvuissa ei ole mukana kirjakerhopainoksia eikä ilmaisjakeluita eikä painosmäärissä ole liioin huomioitu erilaisia lyhennelmiä, mukaelmia ja kokoomateoksia. Näiden mukaan ottaminen todennäköisesti nostaisi tunnetuimpien teosten painosmääriä, mutta tuskin vaikuttaisi suosituimpien kirjojen listan sisältöön sinänsä. Nimikkeet ovat siis varmemmalla pohjalla kuin luvut.

Suomen kirjallisuuden lyhyt historia

Vaikka useampi tärkeimmistä suomalaisista kirjoista on syntynyt jo 1800-luvun puolella, niin käytännössä kirjallisuusmarkkinat lähtivät käyntiin vasta 1900-luvun puolella. Sitä ennen ei yksinkertaisesti ollut riittävän jymäkkää kirjallisuuden tuotantotekniikkaa eikä lukevan väestön osuuskaan vielä ollut ehtinyt huippulukemiinsa.

Suomen historian 1900-luku puolestaan on ollut suurten mullistusten aikaa. Sodat ja rakennemullistukset ovat olleet merkittäviä kriisiaikoja ja sellaiset saavat kuulemma ihmiset tarttumaan kirjallisuuteen. Tämä tausta on varmasti jättänyt jälkensä kotimaiseen kirjallisuuteen. Niemi puhuukin kirjallisuuden ”kansallisen terapian funktiosta” (s. 196) eli keinosta käsitellä suuriin mullistuksiin liittyviä tunteita, ajatuksia ja kokemuksia.

Kouluopetuksen merkitykseen viitataan usein, mutta sen syvemmin siihen ei paneuduta. Tämä on sääli, koska teoriassa kuulostaa varsin uskottavalta, että kirjallisuuden asema on vankistunut Suomessa yhtä jalkaa kouluinstituution kehityksen myötä. Opettajat ovat olleet merkittävässä asemassa päättämässä siitä, mitkä teokset ovat käyneet eri sukupolville tutuiksi. Isänmaallisten kirjojen valikoituminen suosituimpien kirjojen kärkeen ei siten ole välttämättä vain kansansuosion tulosta, vaan pikemminkin tietoisen kansanvalistuksen ansiota. Kun Suomessa vielä vallitsee kirjakulttuuri, jossa teosta arvostetaan esineenä, jonka voi laittaa kirjahyllyyn näytille nököttämään, niin suosituimmat kirjat eivät välttämättä ole luetuimpia teoksia.

Kansallisen identiteetin rakentamista

Kirjallisen tyylilajinsa puolesta suomalaisten suosikkikirjat ovat vanhakantaista kertomakirjallisuutta. Kertojan ääni on selvä, tarina etenee jouhevasti ja henkilöhahmot ovat muuttumattomia ja ajattoman ikonisia. Tämä onkin oikeastaan odotettavissa kirjallisuudelta, joka vetoaa kaikkiin kansanluokkiin. Tyylikeinoilla leikittelevä tai muutoin lukijan kirjallista sivistystä edellyttävä teos olisi yksinkertaisesti liian vaikeaselkoinen isolle osalle lukevaa väestöä. Modernistiset tyylikokeilut ovat kyllä saaneet kiitosta kirjallisuuden ammattilaisilta, mutta kansan syviin riveihin ne eivät ole tehonneet.

Aiheensa puolesta suosituimmat teokset ovat käsitelleet tavallisen kansan selviytymistä erilaisina kriisiaikoina. Sodat ovat tässä tärkempiä, niin kuin on asian laita kirjallisuudessa yleismaailmallisemminkin. Kuitenkin myös monet muut teokset voidaan nähdä erilaisten kehitysmurrosten kuvauksina: esimerkiksi Seitsemän veljestä -romaanin voi lukea kertomuksena siitä, miten Jukolan veljekset ahkeran työnteon kautta muuttuvat sivistymättömistä metsäläisistä sääty-yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Olennaista on, että tilanne ratkeaa lähes aina uuden elämäntavan hyväksi. Vanhaa voidaan kuvata sympaattisesti ja ymmärtäen ja jossain mielessä muutos tapahtuu vanhan kansan ehdoilla, mutta lopulta muutos kuitenkin tapahtuu. Tässä suhteessa aiemmin päivittelemäni Mielensäpahoittaja-elokuva on linjassa kotimaisen kirjallisuuden klassikoiden kanssa: vanha koira oppii uusia temppuja.

Kotimaisen kirjallisuuden klassikot ovat järjestään vanhoja teoksia. Tämä on osin väistämätöntä menestyksen määritelmän vuoksi: jos kriteerinä on useita vuosikymmeniä jatkunut suosio, eivät teokset voi olla aivan tuoreita. Silti mieleen tulee väistämättä, että kyse ei ole ensisijaisesti teoksen kirjallisista ansioista, vaan kirjallisuuspoliittisista ratkaisuista. Suomi on valtiona kamppaillut oman identiteettinsä ja kansallisen yhtenäisyyden kanssa, joten on luonnollista, että kansakunnan kaapin päälle nostetaan sellaisia teoksia, joiden voidaan nähdä edistävän yhtenäistä Suomea. Klassikoita siis kirjoiteta, vaan niitä tehdään. Esimerkiksi Seitsemän veljestä (v. 1873) saavutti huippusuosionsa 1940-60-luvuilla ja Kalevalan (v. 1835/1849) parhaat vuosikymmenet olivat 1900-luvun alussa. Asiaan ovat varmasti vaikuttaneet myös muilta taidemuodoilta saatu vetoapu. Esimerkiksi Tuntematon sotilas on todennäköisesti monelle suomalaiselle tutumpi valkokankaalta kuin kirjan sivuilta. Näin kansallistunteen kasvattaminen ja kirjallisuuden menestystavoitteet ovat lyöneet kättä ja johtaneet molempien voimistumiseen.

Vanhat kirjat kuvaavat väistämättä historiaa, mutta historiaan sijoittaminen tuntuu muutenkin olevan yleistä kotimaisessa kirjallisuudessa. Voisi jopa sanoa, ettei kyse vain historiaan sijoittamisesta, vaan suoranaisesta historian kirjoittamisesta. Väinö Linnan esimerkiksi on sanottu ryhtyneen Pohjantähti-urakkaansa osin juuri koulussa oppimiaan vääriä historiankäsityksiä oikoakseen. Niemi ei puutu asiaan sen tarkemmin, mutta antaa kyllä ymmärtää, että suosituimmilla kirjoilla olisi merkittävä vaikutus siihen, miten suomalaiset mieltävät oman historiansa. Kuviteltu historia on siis tullut todellista historiaa tärkeämmäksi, kun ihmiset ovat tutustuneet paremmin kaunokirjallisiin teoksiin kuin akateemiseen historiankirjoitukseen. Uskallan veikata, että juuri sotakirjallisuus on ollut merkittävässä asemassa suomalaisen torjuntavoitto-myytin syntymisessä. Häviökin vaikuttaa voitolta, kun sen osaa kertoa oikein.

Linnan mukaan nämä suosituimmat suomalaiset teokset eivät nauti kummoista kansainvälistä arvostusta. Tämä onkin edellisen valossa ymmärrettävää: suomalaisen identiteetin ja kansanhistorian pohtiminen ei vaikuttane ulkomailla kovin kiinnostavalta aiheelta. Esimerkiksi norjalaisen Ibsenin ja ruotsalaisen Strindbergin näytelmät ovat olleet paremmassa huudossa. Voi toisaalta kysyä, että onko Ibsenin ja Strindbergin suosio enemmän kriitikoiden arvostusta kuin suuren lukevan yleisön kiinnostusta.

Nykyisyyden aavistelua

Niemen ansiokas teos on vuodelta 1996, eikä hän kiinnitä erityistä huomiota 1990-luvulla mahdollisesti tapahtuneisiin muutoksiin suosikkikirjojen asemassa. 2000-luvun suosituimmat teokset ovat siten hämärän peitossa. Olettaa sopii, että klassikot eivät ole menettäneet asemaansa, mutta rohkenen spekuloida, etteivät ne ole enää yhtä vankoissa asemissa kuin muutama vuosikymmen sitten. Postmodernistisen aikakauden ajatus jokaisen omasta totuudesta johtaa itseään miellyttävän kirjallisuuden etsimiseen, ei kansallisaarteisiin tukeutumiseen. Toisaalta voisi kai käydä niinkin, että juurettomuuden kokemusta yritettäisiin paikailla myös kansallisiin symboleihin tukeutumalla.

Luulen myös, että kirja on menettänyt arvoaan esineenä. En usko, että uusi sukupolvi enää ostaa klassikoita kirjahyllyynsä vain siksi, että ne olisivat siellä. Tämä korjaisi kirjojen menekkiä lähemmäs sitä, mitä oikeasti luetaan. Luetuimpia kirjoja tutkivan kannattaisikin ehkä kääntyä myyntilukujen sijaan kirjastojen lainaustilastojen puoleen. Niiden voisi jopa toivoa olevan helpommin saatavilla nyt kun digitalisointi on tullut myös osaksi kirjastojen arkipäivää eikä kukaan ehkä linjaa lainaustilastojen olevan liikesalaisuuksia.