Vänrikki Stoolin urhoolliset tarinat

Kirjoitin vuodenvaihteessa suosituimmista kotimaisista kirjoista ja päädyin sen innoittamana lukemaan listan kiistattoman ykkösen: J.L. Runebergin runoteoksen Vänrikki Stoolin tarinat.

Teoksen vaikutushistoriasta

Runebergin runoteos on tiettävästi ensimmäinen suomalaista kansallishenkeä lietsonut teos. Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1848 ja yleisön suosio oli niin suurta, että Runebergin piti kirjoittaa teokselleen jatko-osa. Se julkaistiin vuonna 1860. Sittemmin teos oli kuulemma merkittävässä roolissa kansakoulun äidinkielen opetuksessa, joten ulkoluvun kautta teoksen tapahtumat ja henki ovat painuneet suomalaiseen alitajuntaan.

On vaikea liioitella Vänrikki Stoolin tarinoiden merkitystä: sieltä löytyvät niin Maamme-laulun kuin Porilaisten marssinkin sanat. Lotta Svärd oli alunperin erään Runebergin runon päähenkilö ja sittemmin 1900-luvun sotien aikaan naisjärjestö, joka osallistui vapaaehtoisesti maanpuolustustyöhön.

Teoksen runollisesta tyylilajista en osaa sanoa paljoakaan, mutta itselleni se tuo mieleen esikristillisen epiikan ja sotaurhojen teot. Etenkin sotilaiden omaisten suhtautumisessa kuolemaan on kohtalonomaisuutta: jokaisen on seurattava omaa osaansa, veipä se minne tahansa. Siksi kuolema ei ole paha asia, vaan pikemminkin todistus kohtalonsa seuraamisesta loppuun saakka.

Luin tunnetuimman suomennoksen, joka on Paavo Cajanderin käsialaa vuodelta 1889. Silmäilin ajoittain alkuperäistä ruotsinkielistä tekstiä ja epäilen vähän Cajanderin kykyä tavoittaa alkuperäisiä merkitysvivahteita. Muutoin Cajanderin runokieli soljuu miellyttävästi, enkä ihmettele yhtään että juuri Cajanderin käännöksestä tuli se luetuin versio.

Urhoollisuus kaikki kaikessa

Runebergin runot perustuvat vuosina 1808-1809 käytyyn Suomen sotaan, jossa Suomi osana Ruotsin kuningaskuntaa puolustautui Venäjän hyökkäystä vastaan. Olen kuullut sanottavan, että Runeberg antaa sodasta vääristelevän kuvan: Runeberg kuvaa sankareita, mutta oikeasti sotaonni oli jatkuvasti Ruotsia vastaan eivätkä sotilaat tehneet juuri muuta kuin perääntyneet.

Tällainen kritiikki kuitenkin nähdäkseni ohittaa Runebergin varsinaisen tavoitteen: kuvata yksittäisten sotilaiden urheutta ja parjata pelkuruutta. Urheus on hyve, jota Runeberg vaatii jokaiselta sotilaalta, kuuluipa tämä päällystöön tai miehistöön. Taisteluun tulee käydä pelotta, joskus jopa innokkaasti. Kuolemaa pitää uskaltaa katsoa silmästä silmään ja auta armias, jos joku tästä rivistä luistaa. Perääntyminen on aina häpeällistä ja Viaporin antautuminen taistelutta on suoranainen trauma, jota ei anteeksianneta. Veljekset-runossa kuvataan kylmästi, miten Viaporin luovuttaneella veljellä ei ole enää asiaa kotiin, vaan hänet ajetaan talviyöhön aseella uhaten.

Kiinnostavaa on, ettei Runeberg missään kohdin osoita myöhemmin suomalaiselle mentaliteetille ominaiseksi tullutta ryssävihaa. Sodankäynti muistuttaa enemmän urheilua, jossa ensin väännetään tosissaan ja lopuksi kätellään hyvää vastustajaa. Urheuden hyveen kunnioitus yltää aina viholliseen asti. Ukko Lode -runossa päähenkilö käy sitomassa kentälle virumaan jääneiden venäläissotilaiden haavoja ja Kulnev-runo on kunnianosoitus venäläiselle sotasankarille:

”Syviä meihin haavoja
vaikk’ usein pisti peitsellään,
on rakas meille maineensa,
kuin meidän oisi hän;
ei lippu niin eik’ isänmaa
voi veljeyttä vahvistaa
välillä sotamiehien
kuin miehuus yhteinen.”

Siviilien tärkeäksi tehtäväksi jää sotilaiden kunnioitus riippumatta siitä, kuoleeko sotilas kentälle vai selviääkö hän ehjänä kotiin. Tärkeintä on, että sotilas on ollut urhoollinen – sen seuraukset sotilaalle itselleen ja hänen perheväelleen ovat toisarvoisia. Kaatuneita kyllä surraan, mutta suru on kuulasta ja kunnioittavaa kaipausta, ei katkeraa toivomista että asiat olisivat toisin. Pilven veikko -runon leskeksi jäänyt nainen lausuu sankarivainajalle:

”Murheell’ ei saa muistoasi viettää,
ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon;
suo itkevä on isänmaasi,
niinkuin kasteen itkee suvi-ilta,
tyynnä, loistavana, laulullisna,
toivoin uuden aamun syleilystä.”

Leikkisotaa

Totesin edellä, että Runeberg ei anna Suomen sodan kulusta väärää kuvaa, koska hänen tarkoituksenaan ei ole kuvata sodan päälinjoja vaan ainoastaan miehiä taistelussa. Varsinaisena sodankuvauksena Vänrikki Stoolin tarinat ovat kuitenkin nykykulttuurista käsin kummallista luettavaa. Kukaan ei silpoudu tai vammaudu hirvittävällä tavalla, siviiliväestö joutuu sodan mankeloimaksi vain yhdessä runossa 35:sta ja upseerit johtavat joukkojaan poikkeuksetta hyökkäyksen kärkenä. Minkäänlaiseen sotastrategiaan ei viitata kertaakaan. Päinvastoin, vetäytyminen kuvataan aina häpeällisenä pelkuruutena, joka tuntuu aiheutuvan jostain tarinan henkilöiden ulkopuolelta, olivatpa nämä henkilöt sitten kenraaleita tai sotamiehiä.

Runebergin sodankäynti on siistiä urheilua, jossa sankarikuolema on tärkeämpää kuin varsinaisen tavoitteen saavuttaminen eli vihollisen voittaminen. Nykynäkökulmasta tuntuu jokseenkin makaaberilta, että Wilhelm von Schwerin -runossa upseeristo ihastelee 15-vuotiaan kreivi Schwerinin kuolemaa: tykistöupseerin tehtävissä surmansa saaden hän ”kastoi ne hurmeillaan”.

Sotimisen syyksi mainitaan usein isänmaan ja kansan puolesta taisteleminen, mutta hieman yllättäen tämä uhka ei konkretisoidu missään. Valloittajia ei kuvata raakalaisjoukkona, jotka aikoisivat hävittää koko maan, vaan päinvastoin kunnioittavana vastustajana. Mistään ei liioin käy ilmi, miten Venäjä uhkasi rakkaita laaksoja ja kukkuloita, joista Maamme-runossa kauniisti puhutaan. Mieleen tulee, että kyse on pikemminkin Suomen kansan maineen puolustamisesta. Antautuminen tai rauhanneuvottelu kun eivät antaisi tilaisuutta osoittaa urhoollisuutta.

Miehen mallina

Luodessaan kuvaa kansasta suomalainen kirjallisuus on aina myös piirtänyt kuvaa suomalaisesta miehestä (valitettavasti naishahmoja on kirjallisuutemme kaanonissa melkein yhtä vähän kuin naiskirjailijoitakin). Runebergin tarinoiden ainoana taustana ovat taistelukentät, joten opimme tuntemaan Vänrikki Stoolin tarinoiden miehet ainoastaan sotilaina. Sellaisina he ovat hiljaisia ja uutteria miehiä, jotka tyytyvät osaansa nurkumatta (ks. Munter-runo). Yksinkertaisuus on lähinnä hellyyttävä tai hauska piirre, kunhan vain se tulee urheuden kyytipoikana, kuten kuuluisa Sven Dufva -runo opettaa.

Keskeistä mieskuvalle on myös se, että miestä arvioidaan tekojensa ja luontonsa, ei syntyperänsä perusteella. Kuka tahansa pystyy uutteralla työllään osoittamaan olevansa arvostuksen ansaitseva mies (ks. runot Döbeln Juuttaalla ja Numero viistoista Stolt). Tämä on voinut olla 1800-luvun säätyläisyhteiskunnassa jopa edistyksellinen näkemys. Valitettavasti sen kääntöpuolena on motivaatio lähteä sotakentille kykyjään osoittamaan, jos omaa paikkaa ei tunnu normaalista yhteiskunnassa löytyvän.

Vänrikki Stoolin tarinat käyttää siviilejä tukemaan tätä miesihannetta. Naiset ovat pettyneitä, jos heidän sulhonsa pitävät elämää rakastettunsa kanssa tärkeämpänä kuin velvollisuuksien hoitamista sotakentillä (ks. runot Torpan tyttö ja Lotta Svärd). Samaan tapaan Sotilaspoika-runon orpo pitää ilonaan sitä, että hänen isänsä ”kaatui kunnian kentille” ja haaveilee pääsevänsä 15-vuotiaana isänsä mallia seuraten ”taisteluun ja nälkään, kuolemaan”. Urhoollisen miehen ihannetta eivät siis pidä yllä ainoastaan miehet keskenään, vaan koko yhteiskunta.

On hyvä muistaa, että Runeberg kuvaa sota-aikaa. Sellaisina kovina aikoina myös ihmisten pitää olla kovia, muuten he eivät selviytyisi. Valitettavasti ihmisyyteen kuuluu myös heikkous eikä se katoa kovinakaan aikoina mihinkään. Kotimaisen kirjallisuuden esittämä vaade periksiantamattomuudesta ja kaiken kestämisestä nurkumatta on varsin raskas, jopa epäinhimillinen, taakka kannettavaksi. Ei ihme, että suomalaiset miehet ovat taipuvaisia lääkitsemään surujaan viinalla, mikä tosin on aiheuttanut vain lisää ongelmia.