Max Payne -pelin pohjalta tehty elokuva on vihdoin nähnyt päivänvalon. Näkemäni elokuva-arvostelut eivät ole olleet erityisen mairittelevia, mutta minua kiinnostaa ennen kaikkea mediakonversio: tarina on jo kertaalleen kerrottu pelinä ja nyt se kerrotaan elokuvana. Romaaneihin perustuvat filmatisoinnit ovat usein hyviä (mikä tarkoittaa ehkä sitä, että kirjailijat osaavat hommansa paremmin kuin elokuvakäsikirjoittajat), joten mielenkiintoista nähdä, miten Max Paynen käy.
Asiaan liittyy Rafael Chandlerin kysely videopelien narratiivisuudesta. Kyselyssä käytettiin taajaan termiä plot sequence eli juoni, mutta minulle videopelien narratiivisuudessa tärkeintä ei ole tapahtumien kokonaisuus eli juoni vaan yksittäiset ”siistit” kohtaukset. Esimerkiksi juuri Max Payne -pelin koko juoni mafiaperheineen ja salaliittolaisine sisäpiireineen meni minulta ohi, mutta tykkään suunnattomasti sen yksittäisistä kohtauksista. Tämä sai Eero Tuovisen puhumaan narratiivisuutta tavoittelevien pelien kolmesta elementistä: pelillisyydestä, lyyrisyydestä ja draamallisuudesta. Emme keskustelleet asiasta sen syvällisemmin, mutta käytän itse tuota lyyrisyys-termiä Max Payne -filmatisointia selittääkseni ja arvioidakseni.
Mythopoeia 