Työskennellessäni Efemeros #2:n, kesällä julkaistavan Praedor-lisäosan kanssa, olen pitänyt virettä yllä lukemalla hieman Michael Moorcockin, Fritz Leiberin, Karl Wagnerin ja Robert E. Howardin fantasiakirjallisuutta. Eräs julkaistava artikkeli käsittelee Praedor-skenaarioiden kirjoittamista ja sitä varten olen lukenut pari analyysiä ”pulp-fantasian” tyylistä. Efemeroksen artikkelissa pitäydyn konkreettiseen roolipelimateriaaliin, mutta näin blogin puolella voin pyöritellä tämän kirjallisuuslajin ideologiaa.
Kysymyksenasettelun tausta
Minulla on jo pidemmän aikaa ollut epämääräinen teoria siitä, että 1800-luvun kansallisaatteet, Friedrich Nietzschen yli-ihmisajatukset ja fantasiakirjallisuus jakavat jossain määrin yhteisiä ideologisia juuria. Kaikissa niissä on tunnistettavissa jako ylväisiin ja pahoihin kansoihin sekä voiman, väkivallan ja näin yksinvaltiuden ihannoiminen. Aloitin aiheesta myös keskustelun roolipelikulttuurin kannalta, mutta se ei johtanut oikein mihinkään.
Hieman fantasiakirjallisuusanalyyseihin tutustuttuani on todettava, että jos tuon kolmikon välillä onkin nähtävissä yhteneväisyyttä, on se hyvin monimutkaista yhteneväisyyttä. Fantasiakirjallisuus on varsin monimuotoista ja Nietzschen ajatukset vaikuttivat 1900-luvun alkupuolen filosofiaan jokseenkin epäsuorasti. Jos jotain kattotermiä haluaa hakea, olisi se nähdäkseni pikemminkin 1900-luvun alkupuolen yleinen laman masentama aateilmapiiri, joka puolestaan vaikutti Howardin, H. P. Lovecraftin ja heidän tuttaviensa kirjalliseen työhön.
Terminologinen sekamelska
Käsittelyssä olevan täsmällisen kirjallisuusgenren määritteleminen ei ole helppoa. ”Fantasiakirjallisuus” on – kuten edellä mainitsin – aivan liian epämääräinen termi: pikemminkin tässä on kyse fantasiakirjallisuuden alagenrestä. Käyttämäni ”pulp-fantasia” perustuu historialliselle julkaisumuodolle: Howardin teoksia julkaistiin 1920-ja 1930-luvulla halvoissa lehdissä, joiden painomateriaalina käytettiin puumassaa (engl. pulp). Tämä kioskikirjallisuus (eritoten Weird Tales) edustivat aikoinaan ensimmäistä julkaisukanavaa monelle kirjailijalle, joista sittemmin tuli merkittäviä fantasia-, scifi-, rikos-, seikkailu- ja kauhukirjailijoita. 1960-luvulla Leiber ja Moorcock pohtivat omalle tyylisuunnalleen kirjallista nimeä, ja Leiber ehdotti termiä ”miekka ja magia” (engl. sword & sorcery). Vuosikymmentä myöhemmin kyseisen kirjallisuuslajin ensimmäiset merkittävät tutkijat Lin Carter ja L. Sprague de Camp ehdottivat termiä ”sankarifantasia”.
Kuten kirjallisuudentutkimuksessa usein, helpointa on tässäkin yhden termin etsimisen sijasta listata tutkittava kirjallisuus. Kyse on siis Howardin Conan ja Kull -hahmoista (1920-30-luvuilta), Catherine L. Mooren Jirelistä (1930-luvulta), Clark Ashton Smithin Hyperborean tarinoista (1930-1950-luvulta), Leiberin Fafhrdista ja Harmaasta Hiirestäjästä (1930-80-luvuilta), Moorcockin Elric-tarinoista (1960-1970-luvuilta) ja Karl Edward Wagnerin Kanesta (1970-luvulta). Lista perustuu yhtenevyyksiin useiden eri tutkijoiden viittausten välillä, eli monia muitakin voisi nimetä, mutta tässä on epäilemättä kova ydin. Itselleni Mooren ja Smithin tarinat ovat tyystin tuntemattomia.
Pulp-fantasian yhteys alussa mainittuihin kansalliseepoksiin tuntuu löytyvän monelta tutkijalta: erityisesti Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä norjalaiset viikinkisaagat mainitaan usein. Myös Tuhannen ja yhden yön tarinat näyttävät olleen erityisesti Howardin, Lovecraftin ja Smithin lukulistalla. Muina innoittajina Wikipedia listaa historiallisen fiktion (sinänsä varsin uskottavaa), hurjapäiset miekkamiestarinat (erityisesti Dumasin muskettisoturit) ja varhaisen fantasian.
Sivumennen sanoen tällä kirjallisuudenlajilla on yhteyksiä myös roolipelikulttuuriin, vaikka jälkimmäinen onkin syntynyt vasta 1970-luvun lopulla. Gary Gygax nimittäin kirjoitti 1979 julkaistussa Advanced Dungeons & Dragonsin pelinjohtajanoppaassa, että AD&D on olennaisesti miekka ja magia -genreä.
Pulp-fantasian tyylipiirteitä ja elementtejä
Oxford English Dictionaryn mukaan miekka ja magia on ”fantasian alagenre, joka kuvaa elämää suurempien sankarien ja sankaritarten seikkailuja pronssikautisissa tai keskiaikaisissa miljöissä ja eritoten heidän taisteluitaan maagisten ja yliluonnollisten olentojen kanssa”. Howard Andrew Jones jatkaa artikkelissaan Defining Sword and Sorcery, että päähenkilöt ovat usein jollakin tavoin yhteiskunnan ulkopuolisia toimijoita, jotka voivat luottaa vain omiin voimiinsa selvitäkseen ongelmistaan. Teknisemmältä kannalta kyse on konstailemattomasta toiminnallisesta seikkailukirjallisuudesta: miekka ja magia -tarinoilla on aristoteelisen selkeä alku, keskikohta ja loppu. Williamsonin määritelmän mukaan kyseessä on yhdistää räväköiden seikkailutarinoiden elävyys vanhojen eeposten (Beowulf, Rolandin laulu) herooiseen juhlavuuteen.
Päähenkilöiden asema yksinäisinä altavastaajina luo tietysti kuvan julmasta maailmasta. Rosvoja on kaikkialla, hallitsijat ovat laidasta lukien joko korruptoituneita tai tyranneja ja vallankaappaukset ovat paitsi mahdollisia myös jopa tavallisia. Naisen asema on ymmärrettävästi usein heikko ja roolina uhrina oleminen, ellei hän sitten pysty jollain tavoin turvaamaan itseään: korkea asema, taistelutaidot tai vahva taikuus ovat kaikki mahdollisia vaihtoehtoja. Taikuus on useimmiten demonisten voimien kanssa sopimusten tekemistä, mikä tekee siitä paitsi vaarallista myös moraalisesti pahaa. Eipä tosin sillä, että pulp-fantasian päähenkilöt mitään kirkasotsaisia sankareita olisivatkaan.
Wikipedia summaa kyseessä olevan yleisesti alatyylinen fantasia ja kehno roolipelifiktio (siis roolipelaamisen pohjalta luotu kirjallisuus). Toisin kuin ”paremman” eeppisen (ylhäis)fantasian kohdalla, pulp-fantasiasta on kriitikoiden mukaan turha etsiä mitään suurempaa sanomaa. Se toimii ainoastaan suoraviivaisena todellisuuspakona, joka ei auta meitä kasvamaan ihmisinä. Olennaisesti siis miekka ja magia -genreen pätee kaikki sama kritiikki kuin mitä toimintaelokuviinkin usein kohdistetaan.
Voittaja sanelee säännöt
1970-luvulta lähtien kirjallisuustutkimuksen eräs metodi on ollut ideologiakritiikki. Taustalla vaikuttaa myös postmodernin aikakauden käsitys siitä, että kaikki tekstit ovat poliittisia: niillä on aina jokin sanoma. Myös pulp-fantasia sanoo jotakin ihmisestä ja elämästä, vaikka se voikin vaikuttaa vain halvalta eskapismilta.
Viittasinkin jo edellä siihen näkemykseen, että pulp-fantasian päähenkilöt ovat omillaan. Heillä voi olla ystäviä rinnallaan, mutta jumaluudet, hyvinvointiyhteiskunta tai oikeusjärjestelmä eivät heitä tue. Heidän on tultava toimeen omien taitojensa ja voimiensa avulla, mikä tekee heistä varsin itsenäisiä toimijoita. He tietoisesti valitsevat kulkurin osan, seikkailemisen, paikoilleen asettumisen ja yhteisön osaksi tulemisen sijasta. Kun tämä itsenäisyys ja selviytyminen omin voimin yhdistetään raadolliseen ja julmaan yhteiskuntaan, saadaan aikaiseksi väkivallan ammattilaisten ja miekkamiesten (ja -naisten) joukko.
Omatoimisina seikkailijoina pulp-fantasian päähenkilöitä ajaa eteenpäin oman edun tai menestymisen ja jopa selviytymisen takaaminen. Joidenkin kohdalla kyse voi olla myös oman moraalikoodin ylläpitämisestä, mutta pääsääntöisesti kyse on itsensä auttamisesta. Kuten Jones kirjoittaa, ne uhkat ja haasteet, joita he kohtaavat, ovat usein henkilökohtaisia ja välittömästi uhkaavia. Talonpoikia alistava diktaattori saa olla rauhassa niin kauan kuin jättää päähenkilöt rauhaan. Paholaismaisia velhoja tapetaan vain, jos he syystä tai toisesta asettuvat sankareita vastaan. Niinpä miekka ja magia -genren sankarit törmäävät ongelmiin tai muutoin ottavat vastaan haasteita, joista suoriutumiseen heillä ei ole mitään sen suurempaa velvollisuutta.
Näin pulp-fantasian päähenkilöt ovat usein järjestäytyneen yhteiskunnan vastustajia tai vähintäänkin sivistyksen epäilijöitä. He elävät omaa elämäänsä juurikaan tavallisen kansan huolista piittaamatta. Niin sanottu sivistyskin on tyypillisesti julmaa ja korruptoitunutta, jossa (yliluonnollinen) voima ja varallisuus antavat mahdollisuuden sortaa muita. Barbarismi tuntuu olevan ihmiskunnan luonnollinen perustila. Patrice Louinet kirjoittaakin erään Conan-tarinoiden kokoelman esipuheessa, että olipa sivilisaatio miten mahtava tahansa, se on vain ohimenevä vaihe ihmiskunnan syklisessä historiassa. Dekadenssi ja korruptio valtaavat alaa ja ryöväävät barbaariheimot tuhoavat loput. Nämä barbaarit puolestaan luovat uuden sivilisaation, joka aikoinaan tulee romahtamaan samalla tavalla. Conaninkin saavutukset, olivatpa ne kuinka mahtavia tahansa, tulevat aikoinaan katoamaan historian hämäriin. Tällainen ”sivilisaation kiertokulku” on toki tuttu jokaiselle muinaisen Mesopotamian vuosituhantista historiaa tuntevalle, mutta Euroopan myöhemmän historian osalta tällaista sivilisaation romahdusta ei oikeastaan ole nähty sitten Rooman valtakunnan sortumisen. Kenties tästä syystä monien miekka ja magia -tarinoiden miljöö muistuttaakin enemmän Lähi-idän pseudohistoriaa kuin Euroopan pseudokeskiaikaa.
Joseph A. McCulloughin – ilmeisesti sama mies, joka aikoinaan työskenteli ICE:llä Keskimaa-roolipelimateriaalin kanssa – mainekas artikkeli The Demarcation of Sword and Sorcery summaa miekka ja magia -genren eron muusta, eeppisemmästä fantasiasta. Hän toteaa termeistä, että sankarifantasia on kattotermi, jonka alle mahtuu niin J. R. R. Tolkien henkisine jälkeläisineen kuin Howard fanijoukkoineenkin. Painotuserot ovat kuitenkin selviä, kuten edelläkin on tullut ilmi: Miekka ja magia -sankarit ovat olennaisesti yhteiskunnan ulkopuolisia toimintasankareita, jotka luovat itse oman kohtalonsa omin voimin. Siinä missä he ovat itsemotivoituja antisankareita, eeppisen fantasian sankarit ovat usein tavallisia yhteiskunnan edustajia, jotka kuitenkin pystyvät suuriin tekoihin, koska se on heidän kohtalonsa; he ovat valittuja sankareita, jotka tavallisesti taistelevat hyvän puolella pahaa vastaan. Laiskanpulskea Frodo lähtee kohti Moriaa velvollisuudentunnosta, tukenaan ylimaalliseksi osoittautuva velho Gandalf. Aragorn näyttää seikkailijalta, mutta paljastuu tarinan edetessä kuninkaaksi, Isildurin perilliseksi. Conan on toista maata: hän ei tarvitse muiden apua, eikä liioin uhraudu toisten puolesta. Hän ottaa sen minkä haluaa – jopa kuninkuuden.
Vapaan tahdon ikonit
McCullough päättää erottelunsa yhteenvetoon, jossa hän kuvaa pulp-fantasian sankareita vapaan tahdon esikuvina. Heitä ei sido kohtalo, mutta liioin kohtalo ei ole se, joka nostaa heidät menestykseen. He valitsevat itse oman tiensä, hyvässä ja pahassa, kantaen sen seuraukset. Olen samaa mieltä siitä, että nimenomaisesti kamppailu itsemääräämisoikeuden puolesta ja kysymys kohtalon merkityksestä ovat keskeisiä teemoja pulp-fantasiassa. Sillä vaikka Conan onkin selvästi oman tiensä kulkija, esimerkiksi Elricin tai Kanen vapaus kohtalon orjuudesta on paljon kyseenalaisempaa.
Vapaa tahto merkitsee kuitenkin usein yhteiskunnan asettamien rajojen ja raamien yläpuolelle nousemista. Se johtaa törmäyskurssille oikeuslaitoksen ja kenties jopa sovinnaisen moraalin kanssa. Pulp-fantasian sankarit ovat ikään kuin tavallista ihmistä suurempia vapautensa vuoksi. Tämä asetelma tuo mieleen populaariversion Nietzschen yli-ihmisestä. Valinnanvapaus ja sen itsenäinen seuraaminen antaa oikeutuksen nousta muiden yläpuolelle, ja siinä määrin kuin sankarin voimat sen mahdollistavat, saa hän kohdella toisia ihmisiä aivan miten haluaa. Ylevien periaatteiden (absoluuttisen hyvän) tilalle nousee voima ja valta, jotka määrittävät sen, mitä saa tehdä ja mitä siitä seuraa. Sankarit eroavat tosistaan osin arvojensa perusteella: Elric pyrkii hyvään, kun taas Kane on puhdasverinen nihilisti ja sodanlietsoja.
Tarinat voimakkaista itsenäisistä yksilöistä, jotka menestyvät seikkailuillaan, epäilemättä vetoavat yhteiskunnallisesti epävakaisina aikoina. Howard loi Conanin juuri suuren laman aikana, jolloin epäilemättä moni oli menettänyt työpaikkansa ja näin joutunut osin tahtomattaankin yhteiskunnan ulkopuolelle. 1960- ja 1970-luku taas oli radikalismin ja traditioiden kyseenalaistamisen aikaa. Jälkimmäisillä vuosikymmenillä Conan kaivettiin naftaliinista ja hänestä tuli varsin suosittu hahmo. Nähtäväksi jää, miten nykyinen lama-aika tulee vaikuttamaan fantasiakirjallisuuden trendeihin.
Toisaalta, kuten Ryan Harvey esittää artikkelissaan What if the Thirteen-Year-Olds are Right?, pulp-fantasia on pitkään kiehtonut juuri nuorisoa. Hehän epäilemättä tuntevat yhteiskunnan ja vallassa olevan sukupolven sosiaaliset vaatimukset ja rajoitukset kaikkein selvimmin. Niistä irrottautuminen kokonaan edes mielikuvituksen tasolla on luonteva reaktio. Saman periaatteen mukaan voisi kuvitella myös yhteiskunnasta syrjäytyvien tai siitä tietoisesti etääntyvien henkilöiden kokevan pulp-fantasian puhuttelevaksi ja jopa innostavaksi genreksi. Niissähän ”syrjäytyneet” eivät suinkaan ole uhreja vaan sankareita. Pulp-fantasia on roskaa ainoastaan keskiluokalle, jolle yhteiskuntarauhan ja perinteiden kunnioituksen säilyttäminen tarkoittavat myös oman hyvinvoinnin turvaamista.
Mythopoeia 