Tällä kertaa veljeni antoi minulle luettavaksi Old Man Logan -sarjakuvateoksen. Hän sanoi, ettei itse löytänyt siitä mitään mielenkiintoista sisältöä. Katsotaanpa, onnistuisinko minä paremmin.
Niin mikä?
Mark Millarin käsikirjoittama itsenäinen Old Man Logan -tarina sijoittuu Wolverine-lehden numeroihin 66-72 (2008-2009). Kahdeksas osa, päätösjakso, julkaistiin giant size-julkaisuna. Omiin käsiini teos päätyi kuitenkin kovakantisena albumina. Monet netistä lukemani arvostelut (esim. tämä) ovat keskittyneet teokseen lehti lehdeltä, eli niistä on turha odottaa mitään kokonaisnäkemystä. Sen niistä kuitenkin oppii, että sarjan julkaisemisessa meni paljon pitempään kuin oli tarkoitus. Viimeisiä jaksoja odotettiin viikkokaupalla, koska Millar oli ilmeisesti joutunut sairaalaan eikä ollut tehnyt käsikirjoitusta etukäteen valmiiksi. Niinpä ei olekaan ihme, että teoksen loppupuolella on vähän sellainen keskeneräinen ja äkillisen loppuunviemisen meininki.
Armoton
Mielenkiintoista on, että Old Man Logan peilaa Clint Eastwoodin Unforgiven-elokuvaa. Tämä ei ole edes mitenkään peiteltyä, vaan muutamassa kuvassa ”unforgiven” on jopa kirjoitettu avoimesti näkyviin (ks. ylin kuva). Silti yksikään silmiini osunut arvio tai analyysi ei ole osannut sanoa mitään Old Man Loganin ilmeisestä intertekstuaalisuudesta.
Unforgiven on western-genren dekonstruktiota. Siinä missä westernin sankari on yleensä se, joka puolustaa yhteisöä tai vähintäänkin lanaa muuten pahiksia, Unforgiven kuvaa toisenlaista päähenkilöä. William Munny oli aikoinaan ilmeisen hurja tappaja, mutta on sittemmin koittanut parantaa tapansa. Elokuvan mittaan hän joutuu kuitenkin lopulta antamaan periksi pirulle sisällään ja loppukohtaus kuvaakin hänet tekemässä sitä, mitä hän osaa parhaiten – eikä se ole nättiä. Minä en näe tässä loppukohtauksessa niinkään oikeutettua kostoa, vaan tappajan työssään: ”Deserves got nothing to do with it”, kuten niin monesti aikaisemminkin Munnyn elämässä. (Lue lisää täältä ja täältä.)
Vain kuollut sankari on aina sankari
Old Man Logan lähtee siis liikkeelle tällaisesta dekonstruktiivisesta lähtökohdasta. Kahdeksan jakson mittaan käykin ilmeiseksi, että synkässä post-apokalyptisessa miljöössä tuhon kohteeksi eivät ole niinkään joutuneet ihmiset tai omaisuus vaan arvot ja sankaruus. Sankarit ovat joko korruptoituneet (Hulkin jälkeläiset hakkaavat maalaisia vuokrarahoja vaatien, Haukansilmä on elostelija, Emma Frost on vetäytynyt aselevon turvin ja kapina tyranneja vastaan onkin petollisen SHIELD-organisaation ansa) tai kuolleet (Thorin vasarasta on tullut pyhäinjäännös). Aina kun joku näyttää vähänkin sankarilliselta, hän joko osoittautuu korruptoituneeksi tai pääsee hengestään. Hämähäkkinainen osoittautuu edelliseksi, Haukansilmä taas kärsii jälkimmäisen kohtalon.
Kerronnallisesti tässä korruptiokuvauksessa on komeat hetkensä. Hämähäkkinainen kuvataan ensin taistelemassa tyrannimaista Kingpiniä vastaan, joten järkytys on suuri kun käy ilmi, että Hämärinainen taisteleekin vain päästäkseen itse valtaan. Samalla tavalla Punakallon voitto Kapteeni Amerikasta on hyytävä.
Pasifisti ei ole sankari
Logan istuu tähän sankareiden tuhoon hieman erikoisella tavalla. Hän nimittäin on korruptoitunut siten, ettei enää aio nostaa kättään – tai pikemminkin kynsiään – tyranneja vastaan. Tarinan mittaan käy ilmi, että Loganin pelkuruus (ei niinkään jalo pasifismi) johtuu siitä, että hän teki vakavan virheen ja tappoi entiset asetoverinsa. Siinä missä William Munnyn tappajan luontoa pitää kurissa sivistys, Loganin kohdalla kyse on itsesyytöksestä. Ulkoisesti molemmat katuvat, mutta motiivi on erilainen: Logan teki virheen, Munnylle taas väärin. Molemmat miehet joutuvat kohtaamaan menneisyytensä uudelleen, kun heidän läheisensä kuolevat: Munny menettää läheisen ystävänsä, Logan taas vaimonsa ja lapsensa. Siinä missä tämä merkitsee Munnylle vajoamista takaisin kuolonenkeliksi, Logan kohoaa jälleen Wolverineksi, oikeudenmukaisuuden puolustajaksi, sankariksi.
Mikä siis on Loganin tarinan ideologinen sisältö? Hänestä tuli pelkuri, koska hän teki virheen. Tarinassa hän tekee vielä toisenkin virheen, sillä jälleen kerran hänestä ei ole perheensä suojelijaksi (jos Logan olisi pysytellyt perheensä luona, hän olisi voinut suojella näitä). Jälkimmäisellä kerralla Logan kuitenkin tulkitsee tapahtunutta toisin: vika ei ole hänessä, vaan siinä vihollisessa, joka teki veriteot. Epilogissa kerrotaan, että hän antoi itselleen anteeksi ja saattoi siis tämän jälkeen suunnata syytöksensä ulkopuolisiin vihollisiin.
Jos Unforgivenin dekonstruktio siis kohdistuu western-sankariin (sellaisia ei ole, on vain väkivaltaisia tappajia), Old Man Loganin dekonstruktion kohteena ovat pasifistisankarit (sellaisia ei ole, on vain väkivaltaisia sankareita). Koska (super)sankarit ovat aina olleet juuri vigilantteja, omankädenoikeuden harjoittajia, Old Man Logan ei vastustusta vaan korottaa heitä. Väkivalta on oikeutettu ja ainoa tapa luoda muutosta maailmaan, jossa rosvot hallitsevat ja korruptio rehottaa. Päätyessään vahvistamaan supersankareiden peruslähtökohtaa Millarin teos tosiaan osoittautuu sanomaltaan aika mielenkiinnottomaksi: dekonstruktion dekonstruktio on alkuperäisen aatteen vahvistamista.
Mythopoeia 
Jep, tuommoista tematiikkaa ja hahmonkehittelyä olin itsekin Old Man Loganista löytävinäni, vaikka Unforgiven on minulle (samoin kuin näköjään muillekin sarjakuvakriitikoille) tuntematon tuttavuus. Mutta kovin ohueksi albumin sisältö jää, jos ottaa huomioon, että sarjakuvaa on lähes pari sataa sivua. Ylipäätään vaikutti siltä, että Millar pyrki yli siitä missä aita on matalin: juoni ei kovin montaa koukkua sisällä, maailmankuvaus on innotonta (vaikka mahdollisuuksia olisi ollut hyvinkin laajaan ja vapaaseen maailmanrakenteluun) ja useissa kohdin Millar tyytyy vain kierrättämään vanhoja ideoitaan (sankareiden tuhoamistapa on identtinen Wantedissa esitetyn kanssa ja Hulkin kannibalismi tuttua Ultimatesista). Ehkä Millarin sairaus oli syynä siihen, ettei hän jaksanut panostaa tähän tuotokseen enempää – tai sitten hän laski, että Wolverinen markkina-arvo ja McNivenin silmiähivelevä taide riittävät hyviin myyntilukuihin tarinan heppoisuudesta huolimatta. Mutta kyllä potuttaa, että tulin uhranneeksi reilut pari kymppiä tällaiseen kertakäyttöviihteeseen.
Juu, teoksessa on melkoisen paljon löysää. Paljon semmoista… joko maailmankuvausta tai juonenpäitä tulevia tarinoita varten, tiedä sitten kumpaa siinä on haettu. Esimerkiksi sankareiden taistelun raadot (Thorin vasara, Lokin jättiluuranko, Muurahaismiehen(?) jättiluuranko) ja tohtori Doomin patsastelu ovat sellaisia, joilla ei tämän tarinan kannalta ole oikein sijaa. Mahdollista lienee sekin, että siinä on silmäniskuja genreä paremmin tuntevia lukijoita kohtaan: ehkä se Hämähäkkiauto on oikeasti esiintynyt jossakin tarinassa.
Heikosta genren tuntemuksestani kertonee sekin, että minun silmissäni tämä oli ihan kelvollinen (ja todellakin aivan loistavasti piirretty!) western-pastissi, jossa oli paljon nokkelia ideoita. Sinä osaat asiantuntijana sanoa, että paljon paljon parempiakin teoksia löytyy.
Old Man Logan on vielä lukematta, mutta yleisesti ottaen pidän kyllä Millaria yhtenä tämän hetken parhaista käsikirjoittajista, joita sarjismaailmassa pyörii, ja tuo kuvitus tosiaan sieltä täältä näkemäni perusteella iskee kuin miljoona volttia. Taitaa olla sama kuvittaja, joka kuvitti myös Civil Warin?
Minusta kaikki nuo yksityiskohdat tulevaisuuden maailmasta (Thorin vasara, jättiläisluurangot ym.) olivat tarinan kannalta sikäli keskeisiä, että ne antoivat vinkkejä siitä, mitä aikaisemmin oli tapahtunut ja miten OML:n kuvaamaan tilanteeseen oli päädytty. Ongelma oli minusta pikemminkin siinä, että näitä viittauksia menneeseen oli tarinan laajuuteen ja albumin paksuuteen nähden aivan liian vähän – hiemankin ahkerampi käsikirjoittaja olisi kehitellyt niitä paljon enemmän ja sitä kautta antanut lukijalle kokonaisvaltaisemman kuvan OML:n taustoista. Totta on tietysti se, että monien näiden viittausten ymmärtäminen edellyttää perustasoa korkeampaa Marvel-universumin tuntemusta. Ja Hämähäkkiauto ON esiintynyt aiemminkin, olikohan ollut 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa.
Millarista sen verran, että kaveri on tällaisten ”aivot narikkaan” -tyyppisten rymistelyjen kirjoittajana aivan omaa luokkaansa, tosin viime vuosien tuotokset eivät minusta ole yltäneet aivan aikaisempien juttujen tasolle. Meikäläinen nyt vain on tällaisena ”varttuneenpa lukijana” sitä mieltä, että ollakseen lukukelpoista rymistelyviihteessäkin pitää olla jotain syvempää ajatusta, ja kyllä Millarkin osaa näitä syvempiä tasoja luodata, kuten poliittiset kannanotot Ultimatesissa ja vaikkapa Civil Warin loppuratkaisussa osoittavat (jonka McNiven tosiaan piirsi). Valitettavasti Millar ei vain ole OML:ssa vaivautunut mitään kummempaa sanottavaa keksimään.
Ja jos halukkaita löytyy, niin luovun OML-albumistani ilomielin 15 eurolla.
No joo, antavat tietoa menneisyydestä, mutta aika heikolla teholla. Juu, oli iso tappelu ja isotkin kaverit kaatuivat. Tuli selväksi kerralla. Jättiläisluurangon käyttäminen kahdesti ei oikein vakuuttanut.