Kesäkuussa 2007 pähkäilin taas erästä lempiaihettani, roolipelikulttuurin sirpaleisuutta. Toisaalta se vaikuttaa ongelmalta, toisaalta se voisi ihan vain hyväksyä tosiasiana.

Muistan vielä, miten ollessani Irlannissa vaihdossa vertailin maiden roolipelitapahtumakulttuureita. Sikäläiset tapahtumat olivat kotimaisiin verrattuna pieniä, mutta niitä oli vuoden mittaan toistakymmentä. Oheistouhuamisen määrä oli huomattavasti pienempi, kun huomio oli itse pelaamisessa. Ajattelin silloin, että tästä löytyy jotain hyvää, jolla uudistaa ja jäntevöittää kotimaisia tapahtumia. Conklaavin jälkeen täytyy kuitenkin kysyä, mitä virkaa roolipelitapahtumalla noin ylipäänsä voisi olla.

Keskustellaan enemmän

Aloitin Riimukivessä keskustelun kotimaisesta roolipelikulttuurista ja eritoten siitä, mitä kukin aikoo sille tehdä. Nostin yhtenä asiana esille käytännön pelaamisen: Eri foorumit ovat viime aikoina kukkineet teoreettishenkistä keskustelua, mutta paljonko siitä on päätynyt käytännön harrastamiseen? Ja missä määrin keskustelijat ovat puhuneet toistensa ohi, kun ovat tarkoittaneet samoja asioita, mutta käyttäneet eri sanoja?

Uskoisin, että käytännön pelaaminen voisi tehostaa keskustelun mielekkyyttä huomattavasti: teoria ilman käytäntöä on pelkkää ajanhukkaa; käytäntö ilman teoriaa on summittaista hapuilemista ja sitä rataa. Roolipelitapahtumat taas tarjoaisivat mainion areenan, jossa keskustelijat voisivat kohdata toisensa ja istua saman pöydän ääreen setvimään erimielisyyksiään pelaamalla. Conklaavi-raportissani taas mainitsin, että roolipelaajien poisjääminen itse tapahtumasta ei ole yllätys, koska mitäpä he olisivat siellä olemisesta kostuneet? Oman peliporukan kampanja on se, mitä kautta ilmeinen valtaosa harrastajista on osa roolipelikulttuuria. Ei heitä yksinkertaisesti kiinnosta syventyä roolipelaamisen eri muotoihin sen enempää, ja miksipä pitäisikään?

Äkkinäinen ajattelisi, että puhuin edellä kahdesta eri ryhmästä: roolipeliteoreetikoista ja tavallisista harrastajista. Conklaavissa käymieni keskustelujen pohjalta rohkenen kyseenalaistaa moisen jaon. Ainoa asia, joka erottaa teoreetikot tai ylipäänsä tunnetut harrastajat muista on se, että edelliset ovat kirjoittaneet ajatuksiaan paperille ja julkaisseet ne jossain yhteydessä. Ei ole mitään syytä olettaa, että nämä skenen tunnetut nimet esimerkiksi pelaisivat enemmän kuin muut, osaisivat roolipelata paremmin kuin muut, nauttisivat peleistään enemmän kuin muut tai että he ylipäänsä erottuisivat harrastajista millään julkaisuluetteloa kummemmalla tavalla (tästä tietysti herää sivuhuomion kaltainen kysymys, onko tähtikulttuuri noin ylipäänsä pelkkä median luomus).

Omien teidensä kulkijat

Näin ollen koko ajatus siitä, että käytännön pelaaminen tukisi keskustelua, jonka varsinainen tavoite on harrastuskulttuurin sisäinen ideoiden vaihtelu, kehittäminen ja soveltaminen, tuntuu kaatuvan alkuunsa: Eero Tuovinen on ilmaissut varsin selkeästi kriittisen näkemyksensä kotimaisten roolipelien laadusta ja kiinnostuksen puutteensa elopelaamista kohtaan; Mike Pohjola heiluttaa immersion lippua ja kääntää selkänsä niin forgelaisille kuin perinteisillekin peleille; Ville Vuorela puolestaan näyttää ainakin blogissaan puukottavan kaikkia, jotka eivät pelaa hänen laillaan seikkailuperinteitä kunnioittaen.

Lopputulemana on siis havahtuminen siihen, että kotimainen roolipelikulttuuri on liki tyystin sirpaloitunut eri alakulttuureihin, jotka eivät edes jaa yhtenäistä kieltä, varsinaisesta yhteistyöstä puhumattakaan ja suurelta osalta hämärän peitossa, koska ei ole hyvää arvausta tarkempaa tietoa siitä, miten suuren osan harrastajista keskustelijat kattavat. Tämä on nähdäkseni tosiasia, mutta mitä väliä sillä on, sitä en osaa sanoa. Sirpaleisuus tuntuu olevan verrattain yleinen ilmiö nykykulttuurissa, mutta ei se silti välttämättä ole uusi juttu. Voi hyvin olla, että vuosikymmenen kuluttua eri roolipelityylit ovat yhtä erillään toisistaan kuin proosa, runous ja näytelmäkirjallisuus, mutta enpä ole kuullut, että kukaan olisi nurissut kirjallisuuden sirpaleisuudesta.

Vastaavasti roolipelikulttuurin piirteenä on ollut suullinen perimätietous: se on levinnyt sosiaalisesti harrastajalta toiselle ja selvinnyt näin jo ainakin yhdestä sukupolvenvaihdoksesta. Vaikka keskusteleminen vain kaivaisi syvempiä vallihautoja, ei se ennenkään ole koitunut roolipeliharrastuksen tuhoksi. Brand Robinsia lainatakseni: ”Joskus jakautumisemme auttaa meitä fokusoitumaan. Joskus se vain aiheuttaa hajaannusta”. Kun omat pelit kulkevat, miksipä pitäisikään tutustua muiden pelityyleihin ja välttää hajaannusta?