Tampereen Pelimuseossa esillä oleva Astuit ansaan! -näyttely käsittelee pöytäroolipelaamista ja sen kotimaista harrastushistoriaa pääasiassa pelijulkaisujen osalta. Näyttely itsessään on mahtava kulttuuriteko, mutta se toimii lähinnä muistinvirkistäjänä.
Kannet lasin takana
Kävin Astuit ansaan -näyttelyssä sen avajaisten yhteydessä 6. syyskuuta. Silloin paikalla oli suorastaan tungosta, eikä reilu 60 minuuttia riittänyt minulle koko sadan neliön suuruisen näyttelyalueen läpikäyntiin. Kaikki tuli kuitenkin nähtyä ja valtaosa myös luettua.
Näyttelytilaa hallitsee sen keskelle sijoitettu pöytä, jolle on asetettu iso lasikuutiollinen noppia. Seinille ja näyttelytilaan on asetettu laaja valikoima lasilevyjen väliin suljettuja kuvia roolipelien kansikuvista, sisäsivuista, pelikäytössä olleista hahmolomakkeista ja pelinjohtajien tekemistä kartoista. Salin perällä olevasta vitriinistä löytyy valikoima kotimaisia roolipelijulkaisuja, jotka on ryhmitelty kronologisesti ja teemoittain. Kannattaa vilkaista Jaakko Stenrosin lyhyt esittelyvideo, jossa kamera kiertää näyttelyalueella.
Artefaktien lisäksi seinille on sijoitettu napakoita tietotekstejä roolipelikulttuurin eri puolista. Näyttelystä löytyy myös viljalti sekä skeneaktiivien että ”ihan tavallisten” roolipelaajien esittelyitä, joissa he kertovat harrastuksen aloittamisesta ja hyvistä pelihetkistään.
Sisältöä on siis paljon, mutta valitettavasti se varsinainen roolipelaaminen loistaa poissaolollaan. Roolipelaajien muistiinpanoja katselemalla ei synny käsitystä siitä, miten he ovat peliään pelanneet eivätkä kannet ja näytesivut kerro mitään siitä, miten erilaiset pelitekstit muuttuvat erilaiseksi roolipelaamiseksi. Lähimmäksi päästään erilaisia harrastajia esittelevissä teksteissä, mutta niidenkin tiedot ovat hajanaisia ja satunnaisia.
Salaisuuden verho pysyy paikoillaan
Muistini saattaa hyvinkin pettää minut tarjoamalla valikoitua aineistoa, mutta uskallan silti väittää, että avajaisissa moni kertoi roolipelinäyttelyn herättämistä omista roolipelimuistoistaan. Roolipelin kansi tuo mieleen kyseisen pelin kanssa vietetyt pelihetket; pelinjohtajan muistiinpanot herättävät mielikuvia omasta tavasta tehdä pelivalmisteluja; pelipöydälle kasatut herkut muistuttavat siitä, mitä itse on tullut pelien aikana mutustelleeksi.
Näyttely ei siis niinkään tuo roolipeliharrastajalle uutta tietoa, vaan johdattaa hänet nostalgian kodikkaisiin saleihin. Vitriineistä epäilemättä löytyy myös entuudestaan tuntemattomia pelejä, mutta kun teoksia ei pääse itse lukemaan eikä pelaamaan, jäävät ne pelkiksi kuriositeeteiksi. Roolipelaamisen moninaisuus on nähtävillä, mutta siitä ei kerrota sen enempää. Erilaiset peliporukat ja pelaamisen tavat jäävät edelleen toisilleen vieraiksi.
Kävijä, joka ei ole harrastanut roolipelaamista, on tietysti hankalammassa asemassa. Hänelle roolipelikulttuurin materiaalinen jäämistö ei toimi ponnahduslautana muistojen maille, vaan on lähinnä merkki vieraasta kulttuurista. Näyttelyn laaja aineisto lienee hänelle merkitystä vailla, koska näyttely vain näyttää, eikä selitä. Kokemus saattaa olla vähän samanlainen kuin jos olisi tullut juhlapaikalle tilaisuuden jo päätyttyä ja muiden lähdettyä.
Roolipelaamisen paljastamisesta
Roolipelaaminen itsessään ei ole auttamattoman salaseuramaista. Roolipelaamista ja roolipelikulttuuria voi tehdä tutuksi sitä entuudestaan tuntemattomalle yleisölle (ja myös toisille harrastajille). Pelimuseon puolella on videoruutuja, joista voi katsoa pelintekijöiden haastatteluita. Samanlaisella tekniikalla näyttelytilaan olisi voinut laittaa pari näytettä varsinaisesta pelaamisesta. Roolipelaamisen merkitystä harrastajille olisi voinut avata valitsemalla toisenlaisia haastattelukysymyksiä. Pelijulkaisuja olisi voinut esitellä niiden suunnitteluun liittyvien ratkaisujen ja kehityskulkujen kannalta.
En kuitenkaan tarkoita, että Astuit ansaan -näyttely olisi epäonnistunut. Pikemmin tuon esille sitä, että erilaiset tavoitteet näkyvät erilaisissa toteutustavoissa. Nykyinen ratkaisu näyttää ennen muuta kotimaisen roolipelikulttuurin laajuuden: julkaistuja teoksia on valtava määrä, eikä keskiverto harrastaja liene edes tietoinen kuin murto-osan olemassaolosta. Erilaiset roolipelaajat ovat kiinnostuneet erilaisista peleistä ja pelaamisen tavoista, mikä näkyy haastatteluvastausten moninaisuutena.
Ei myöskään ole syytä vähätellä muistojen herättämisen arvoa. Roolipelit ovat etenkin 1990-luvulla liittyneet monen nuoren elämään ja tuottaneet vahvoja elämyksiä. Roolipelaaminen, pelisysteemin säätelemä interaktiivinen yhteinen tarinankerronta, on niin erikoinen taiteenlaji, ettei samankaltaisia kokemuksia oikein muualta saa. Silti roolipelaaminen itsessään ei ole saanut merkittävää kulttuurista arvostusta. Tästä muistuttaminen isossa puolen vuoden mittaisessa näyttelyssä on merkittävä teko kotimaisen roolipelikulttuurin hyväksi.
Mythopoeia 