Olen tänä keväänä pelannut useamman kerran erilaisia tarinapelejä. Ajatukseni oli näin houkutella uusia tyyppejä pelipöytään ja toisaalta treenailla vapaan tarinankerronnan keinoja. En voi väittää, että kokeiluni olisi ollut täysi menestys, mutta kokemuksestahan ne taidot kehittyvät.
Pelasin Dungeons & Dragons -pelin neljännen laitoksen läpi. Tarkemmin sanottuna onnistuin lopulta löytämään pelin sääntöihin sopivan pelitavan. Valitettavasti tällä pelitavalla ei ollut juurikaan tekemistä roolipelaamisen kanssa.
Olen tässä hiljattain aloittanut kirjallisuuden perusopinnot Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Huomioni on kiinnittänyt akateeminen tapa suhtautua kirjallisuuteen ja kirjallisuustutkimukseen, jota en pidä kaikin osin ihan terveenä.
Olen ilokseni saanut viime aikoina useammankin uuden pelaajan pelipöytääni. Heillä ei ole entuudestaan kokemusta roolipeleistä, kaikilla ei ole edes hyviä kokemuksia fantasiakirjallisuuden tai -elokuvien parista. Tämä on ollut haaste, mutta onneksi olen löytänyt siihen sopivan pelin.
Pertti Arvola tuomitsi NYT-liitteessä (3/2013) Kaapari-elokuvan jännityskohtausten ja komediallisten osuuksien toimivan huonosti yhteen, “kuin käsikirjoittajat olisivat vetäneet eri suuntiin”. En voi kiistää.
Kaapparista kuitenkin paljastuu mielenkiintoinen kerronnallinen rakenne, kun sitä tutkii päähenkilö Lamminparraksen ja ympäröivän maailman välisenä valtapelinä ja nykypäivän kommentaarina.
Viimeisimmät kommentit