Olen ollut viime vuosina mukana kolmessa pienessä paikallisessa teatteriproduktiossa, joista kaksi oli kesäteatteria. Kieltäydyin kutsusta lähteä neljänteen koitokseen ja niinpä olenkin ehtinyt roolipelaamaan tänä vuonna runsaasti. Silti piipahtaessani katsomassa toisten harjoituksia huomasin tuntevani jonkinlaista kaipuuta.

Miksi roolipelaaminen on minusta mielekkäämpi harrastus ja miksi kuitenkin kaipaan teatterilavalle?

Lue lisää…

Michael Moorcock arvosteli 1970-luvun lopulla tolkienistista fantasiaa surkeaksi tuutulauluksi. Samoihin aikoihin Michael Ende kirjoitti tunnetuimman teoksensa Tarina vailla loppua (suom. 1982, alkup. Die unendliche Geschichte, 1979), joka samoin puntaroi fantasian vaikutusta ja sen oikeaa käyttötapaa.

Lue lisää…

Sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi Juhana Torkin teoksen Tarinan valta, jossa kirjailija hahmottaa tarinoiden merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Se sai minut pohtimaan faktan ja fiktion asemaa tarinassa laajemminkin. Luulen, että tarinoitsija saa valehdella vain myöntäessään sen.

Lue lisää…

Dome Karukoski teki taas uuden elokuvan ja minähän menin heti katsomaan. Olen tykästynyt miehen tuotantoon aina Tyttö sinä olet tähti (2005) -hitistä alkaen. Napapiirin sankarit (2010) ja Leijonasydän (2013) edustavat minulle sellaista periksiantamattomuutta ja toiveikkuutta, jota olen alkanut arvostaa taiteessa.

Nyt Karukoski otti työstettäväkseen Tuomas Kyrön radiomonologeista koottuihin romaaneihin perustuvan Mielensäpahoittajan. En ole tutustunut alkuperäismateriaaliin, mutta käsitykseni on, että niissä vanha ukko marisee siitä, miten nykyään kaikki on huonommin kuin ennen. Varsinaisena aiheena on kuitenkin nokkela yhteiskuntakritiikki. Oletin, että elokuva laulaisi samaa laulua, mutta yllätyinkin positiivisesti.

Lue lisää…

Muistelen, että joskus 1990-2000-lukujen taitteessa pelattiin Hamlet-elopeli. Tuo larppi sai kuuluisuutta siitä, että siitä ei saanut puhua julkisesti mitään. Tämä erikoinen järjestely johtui käsittääkseni pelaajien yksityisyyden suojelemisesta: He saattoivat pelata hahmojaan vapautuneemmin, kun tiesivät etteivät pelin tapahtumat tulisi jälkikäteen ulkopuolisten tietoon.

Itse olen kuluneen loppukesän ja alkusyksyn aikana pelannut samaan tapaan pari pöytäpelikampanjaa, joiden sisällön yksityiskohdista en koe voivani puhua julkisesti. Tämä ei johtunut niinkään siitä, mitä pelaajat tekivät, vaan pelien tavanomaista vakavammasta luonteesta.

Lue lisää…

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.