Eero Tuovinen kysyi:
Mitä sitten sanoisit, onko mielessä jotain alustavia askelia lukijalähtöiseen raamatuntulkintaan? Tekevätkö käytännön lähetystyötä harjoittavat kristilliset järjestöt tässä suhteessa jo hyvää työtä, vai puuttuuko yhtälöstä jotakin?
Kristillisellä mediakentällähän on erilaisia Raamatun sanomaa nykyaikaan soveltavia toimijoita. Erityisesti Yhdysvalloissa tuntuisi olevan melko paljonkin näitä erilaisia mediatoimijoita, joiden sisältö perustuu oleellisesti siihen, että otetaan joku moderni ilmiö ja kerrotaan, että miltä se näyttää Raamatun näkökulmasta.
Olisiko sinusta tärkeämpää, että teologia tarjoaisi vastauksia käytännön kysymyksiin, vai että se selkeyttäisi systemaattisesti Raamatun sanomaa? Eli pitäisikö teologin pystyä sinusta kertomaan, että mitä on oikea kristillinen oppi homoavioliitoista, vai riittääkö, jos hän pystyy linjaamaan selkeästi rakkauden, armon, synnin ja uskon käsitteet ja sen, miten ne noin yleensä ottaen linkittyvät ihmiselämään? Toisin sanoen – pitäisikö teologin olla myös poliittisesti aktiivinen, vai riittääkö maailmankuvan yleisluontoinen selkeyttäminen, jolloin sovellus sitten jätetään maallikoille?
Annahan kun kerron.
Minun arvoni
Kävin tuossa pari viikkoa sitten Suomen teologisella instituutilla kuuntelemassa Timo Eskolan luentoa Postmodernismi – eettisen luennan aika. Hänen mukaansa postmodernismi sinänsä on menneen ajan tuulia: modernismin väitteitä ei voi noin vain jättää taakse. Sen sijaan Eskola myönsi, että postmodernismi on jättänyt jälkensä etenkin jälkistrukturalismin vaikutuksena.
Jälkistrukturalismi on omiin silmiini vain kantilaisuuden jatkamista loogiseen päätepisteeseensä. Itse asiassa jo ennen Immanuel Kantia David Hume esitti, että havainnot eivät voi tavoittaa objektiivista todellisuutta, asioita sinänsä. Kantilaisuuden mukaan kaikki käsityksemme ovat siis tulkintoja. Jälkistrukturalismi jatkaa tästä wittgensteiniläisen kieliteorian puitteissa: kieli ei koskaan tavoita todellisuutta. Kieli koostuu ilmaisuista, jotka ovat vain tietyille asioille antamiamme nimilappuja. Tästä päästään helposti arvoagnostismiin: sanomme hyväksi sellaista, joka on meidän mielestämme hyvää. Ei tällä meidän ”hyvällämme” ole välttämättä mitään objektiivista perustaa. Joku toinen voisi olla aivan eri mieltä siitä, mikä on hyvää, emmekä voisi vastineeksi vedota mihinkään muuhun kuin omaan mielipiteeseemme.
Tästä ei kuitenkaan ole päädytty aikanaan ehkä pelättyynkin arvorealismiin. Derrida, Foucault ja muut postmodernistisen jälkistrukturalismin edustajat eivät suinkaan ole nihilistejä, jotka eivät tunnusta mitään arvoja. Eskola näki tässä jonkin ongelman, mutta omiin silmiini tässä ei ole mitään kummeksuttavaa. Se, että arvoja voidaan viime kädessä ylläpitää vain subjektiivisesti, yksittäisten ihmisten henkilökohtaisen vakaumuksen perusteella, ei mitenkään nollaa moraalia. Se ei liioin vaadi, että kenenkään tarvitsisi katsoa olevansa objektiivisesti oikeassa ja muiden moraalikäsitysten esittäjien yläpuolella. Kyse on vain oman vakaumuksensa puolustamisesta ja se puolustaminen taas tapahtuu parhaiten siten, että saa mahdollisimman suuren ihmisjoukon edustamansa aatteen taakse. Se, että tunnustaa jokaisella olevan oikeuden pyrkiä samaan, ei nähdäkseni millään tavoin vähemmän yksilön vakaumuksen merkitystä.
Derrida, Foucault ja kumppanit ovat Eskolan mukaan 1960-luvun ranskalaisen vasemmistolaisliikkeen kasvatteja. Niinpä he ovat ryhtyneet ajamaan sorrettujen oikeuksia, joita vanhat vallanpitäjät ovat vastustaneet. Vasemmistolaishenkiseksi arvokolmikoksi onkin muodostunut feminismi, seksuaalisten vähemmistöjen (erit. homoseksuaalisten) oikeuksien puolustaminen ja postkolonialismi eli kolonialismin lopettaminen. Näissä kaikissa on olennaisesti kysymys antipatriarkalismista. Patriarkaalisuus tarkoittaa siis tässä miesjohtoisuutta niin kodissa, työssä, yhteiskunnassa (myös globaalilla tasolla) kuin uskonnossakin. (Valkoisen) miehen johtajuus on menneinä vuosisatoina johtanut erilaisuuden väheksymiseen ja heikompien hyväksikäyttämiseen tai syrjimiseen, joten siitä on nyt korkea aika päästä eroon. Eskola mainitsi, että patriarkalismista on tullut kätevä leimasin, jolla voi tuomita minkä tahansa hierarkkisen ja vallankäytöllisen sosiaalisen järjestyksen.
Minun tulkintani
Graduaineistona olen viime aikoina tutustunut narraatioanalyyttisen raamatuntulkinnan tuoreimpiin suuntauksiin. Petri Merenlahti summaa Poetics for the Gospels (2002) -kirjansa päätösluvussa, että narratiivianalyysit ovat aina ”rajallisia ja suhteellisia, historiallisia ja kulttuurisia” – siis lukijan tulkintaa. Raamatunteksteistä ei siis ole löydettävissä mitään absoluuttista merkitystä, koska lukijan omat ennakko-oletukset ja näkökulma vaikuttaa aina siihen, mitä hän tekstistä löytää ja miten hän sitä tulkitsee. Merenlahti jopa toteaa, ettei mikään tulkinta voi tämän nojalla nousta toisen yläpuolelle: emme voi väittää jotakin tiettyä tulkintaa vääräksi, kun se kerran on jonkun lukijan tulkinta.
Merenlahti ottaa kuitenkin hieman takaisinpäin ja toteaa, että vaikka teoreettisesti ajatellen tekstillä onkin loputtomasti merkityksiä, niin käytännössä toimivien tulkintojen määrä on rajallisempi. Käytännön tasolla voidaan siis todeta jonkin tietyn tulkinnan olevan liian kaukaahaettu, vaikka täsmällistä tulkintaa ei voitaisikaan muotoilla. Näen itse tässä saman ratkaisun kuin mitä Eskolan mainitsemat poststrukturalistit tekivät: se, että tekstille ei ehkä löydetä yhtä absoluuttista merkitystä, niin yksilö voi kuitenkin ottaa kantaa oman henkilökohtaisen tulkintansa puolesta. Laajemmassa mitassa taas yhteisön traditio (eli Raamatun tapauksessa kirkon kristillinen traditio) voi antaa suuntaviivoja sille, miten tekstiä olisi tulkittava.
Konkreettisesti ottaen siis Raamatun tekstejä voi lukea niin, että näkee ne ovelana ironiana: Jeesukselle lätkitään toinen toistaan uskomattomampia ihmetekoja ja ristiriitaisia lausuntoja, jotta lukija tajuaisi, miten järjettömästä myytistä on kyse. Tällainen tulkinta näkisi siis evankeliumit jonkinlaisena nokkelana propagandana kristillistä uskoa vastaan. Käytännössä tällainen tulkinta on kuitenkin yliampuva, enkä usko, että kukaan voi päätyä tällaiseen muutoin kuin ohittamalla tekstin täysin.
Lukijalähtöinen raamatuntulkinta
Alun kysymykseen palatakseni lukijalähtöinen raamatuntulkinta lähtee siis siitä, että tunnustetaan lukijan merkitys lukemisen kannalta. Omat näkemyksemme vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme tekstiä. Tämä ei ole ongelma, päinvastoin: omien näkemysten mukanapitäminen varmistaa, että tekstistä haetaan itselle merkityksellistä sanomaa. Eli kun minä luen katkelmaa Matteuksen evankeliumista, jossa kerrotaan, miten Jeesus tyynnytti myrskyn, niin en mielessäni ole kirjan suljettuani vuoden nolla opetuslapset ja Gennesaretinjärvi. Minä pohdin omaa elämääni ja kohtaamia vaikeuksia, sen ”myrskyjä”. Ja niin kuin opetuslapset olisivat voineet luottaa siihen, että myrsky kyllä tyyntyy eivätkä he näin ole viime kädessä avuttomina olosuhteiden armoilla, niin minäkin voin luottaa siihen, etten ole omassa elämässäni avuton ja turvaa vailla. Tämän kaltainen kontekstuaalinen raamatuntulkinta on monin paikoin lähetysjärjestöjenkin käytössä. Muistan esimerkiksi kuulleeni jostakin afrikkalaisesta raamatunkäännöksestä, jossa Isä meidän -rukouksen säe ”anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme” olisi käännetty muotoon ”anna meille tänä päivänä meidän jokainen puuromme”, koska tuossa kulttuurissa puuro oli perusruoka. Samalla tavalla mieleeni on jäänyt rippikoulussa näkemäni Isä meidän -käännös, jossa ”jokapäiväinen leipä” oli muuttunut ”jokapäiväiseksi kebabiksi”.
Kuten edellä on tullut ilmi, ei tällaisia vakaumuksia ja tulkintoja voi kuitenkaan pitää ainoina oikeina tulkintoina. Riittää, että itse voi seistä niiden takana, koska sitä parempaa tietoa meillä ei ole. Totta kai yksilön itsensä kannalta ja uskon näkökulmasta Pyhä Henki ohjaa tulkintaa oikeaan suuntaan, mutta Henkeen vetoaminen ei oikein toimi silloin, kun väitellään erilaisten tulkintojen oikeutuksesta.
Mitä taas käytännön sovellutuksiin tulee, niin sama pätee niihinkin. En minä pysty aukottomasti osoittamaan, että Raamatun tekstit vaikkapa vastustavat homoliittoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi ja etteikö minun kannattaisi pitää kiinni omasta tulkinnastani. Kuten edellä olen kuvannut, postmodernistinen aikamme hyväksyy sen, että arvot ovat sosiologisia ilmiöitä ja yksilöiden vakaumuksista riippuvaisia. Feministit ja muut ovat rohkeasti lähteneet ajamaan omia aatteitaan poliittisella tasolla ja saaneet niin median suosion kuin lainsäätäjätkin puolelleen. Olisi nähdäkseni typerää kuvitella, että meidän osamme olisi mitenkään toisenlainen, etenkin jos arvomme ovat heidän kanssaan ristiriidassa. Nykyaikana ihmiset ovat oppineet arvostamaan vakaumusta ja uskonsa osoittamista teoissa ja vaativat sitä. Teologit eivät ole poikkeus.
Eli kyllä, teologien pitäisi kertoa, mikä on heidän mielestään oikea kristillinen oppi vaikkapa homoavioliitoista. Mitä muutakaan iloa heidän pitkällisestä koulutuksestaan on? Käytännön sovellutuksista vaikeneminen on työn jättämistä puoliväliin: Paavali antoi seurakunnilleen osoittamissaan kirjeissä hyvinkin selkeitä eettisiä ohjeita. Tämä ei tarkoita, etteikö jokaisen pitäisi pyrkiä arvioimaan omaa tulkintaansa kriittisesti, etsimään sille perusteluita ja olemaan tarvittaessa valmis vaihtamaan mielipidettään. Epätäydellisyyden myöntäminen ei tarkoita mielivaltaa eikä poliittisen kannanoton tarvitse toimia keinoja kaihtamatta.
Mythopoeia 
Mitenkäs tuo kysymysrimpsuni alkuosa sitten? Eli mitä tykkäät, jos katsot omaksi velvoitteeksesi teologina soveltaa osaamistasi ja kertoa meille, miten asiat ovat, niin millainen on työsarka? Onko maailmassa jo mielestäsi tässä suhteessa hyvää työtä tekeviä yksilöitä tai organisaatioita, vai onko teologisen osaaminen tuominen massoille kokonaan retuperällä? Mitä tykkäät tuosta sivumennen mainitsemastani evankelistisesta ilmiöstä – sehän on maailman mittakaavassa tällä haavaa ehkä näkyvin kristillinen mediailmiö; jos menee Internetistä hakemaan näkemystä vaikkapa roolipelien siunauksellisuudesta, niin voi hyvin päätyä lukemaan nimenomaan evankelistista totuutta asiasta. Onko uudelle teologille vielä jotain tekemistä, vai joko tiedotus on hyvin hanskassa?
Toki saat kertoa myös lisää tuosta homoavioliittoasiasta, rupesi kiinnostamaan – toteutahan vähän teologista kutsumusta ja kerro meille totuus homojen oikeuksista!
Luulen puhuvani aika suuren joukon suulla lukijalähtöistä tulkintamallia esittäessäni. Kirjoja Raamatun kannaotoista nykyajan ilmiöihin ja asioihin julkaistaan tiiviiseen tahtiin. Kritisoin tässä asiassa lähinnä akateemista jengiä, joka ei tahdo ryhtyä samaan leikkiin, vaan pitäytyy historiantutkimuksessa. Niinpä moni ei-akateemikon laatima kirja on perusteluiltaan vähän retuperällä: joissakin teoksissa ei tunnuta antavan suunvuoroa itse lähdetekstille lainkaan, vaan tehdään iloisia yleistyksiä populaari-humanistis-emansipaatio-uskonnon äänenpainoin. En siis näe, että subjektiivisuus ja kunnollinen argumentointi olisivat millään tavoin toisiaan poissulkevia.
Uudelle nykyaikaa rohkeasti kommentoivalle teologille luulisi olevan tilaa etenkin kotimaassa. Tällä haavaahan kirjallisuutta suoltavat konservatiivien pesäkkeet samaan aikaan kun liberaalit pikemminkin irtisanoutuvat Raamatusta. Tietenkään kirjojen julkaiseminen Suomessa ei ole helppoa, mutta luulisi löytyvän markkinoita vähän perinteestä poikkeavillekin tulkinnoille.
Totuus homojen oikeuksista on sen, joka ottaa asiasta selvää. Itselläni on muiden opiskelujen kanssa siinä määrin kiirettä, etten ole ehtinyt syventymään aiheeseen. Noin lyhykäisesti totean, että niin VT:n lakitekstit kuin UT:n kirjetekstitkin ottavat yksiselitteisen kielteisen kannan. Sikäli kun kirkon johto siis haluaa pitäytyä Raamattuun ja kristilliseen traditioon, niin kehotan sitä pidättäytymään homoseksuaalisten liittojen siunaamisesta. Tämä ei tietenkään ole koko totuus asiasta: epäilemättä joku on löytänyt päinvastaiselle toiminnalle kristilliset perustelut, jotka kuulisin mielelläni. Joka tapauksessa yksilönvapautta en ryhtyisi rajoittamaan: yhteiskunnallisen lain tasolla sukupuolineutraali avioliitto ei kuulosta ollenkaan pahalta.
Olen samaa mieltä Lutherin kanssa, kun hän aikoinaan esitti, ettei avioliitto ole mikään kirkollinen toimenpide. Avioliitolle voi kirkosta oikeastaan hakea vain siunausta. Tietenkin nykyinen ev-lut. kirkkomme on sotkeutunut valtiolliseen systeemiin niin, että avioliiton nähdään olevan papin sinetistä kiinni.
Joka tapauksessa arvostan, jos ihmiset tekevät tietoisia arvovalintoja ja tämä edellyttää, ettei heitä pakoteta toimimaan juuri tietyllä tavalla.
Hyvää settiä. Tykkään tuosta ajatuksesta kotimaisesta, poliittisesti aktiivisesta teologiasta. Siinä on tietysti se vaara, että annat uskonnollisille konservatiiveille älyllisiä ammuksia, mutta paha minun on sinua kolkata ja kaappiinkaan sulkea.
Mitä ajattelet (jos saa jatkaa kyselemistä teologiasta): jos liberaali uskontulkinta lukee Raamattua kokonaisuutena ja tulee siihen tulokseen, että Jeesus on ensisijainen lähde verrattuna toissijaisiin (Apostolien tekoihin, Paavaliin, vanhaan testamenttiin, mitä näitä nyt on), ja että Jeesuksen sanoma oli liberaali rakkauden sanoma, ja jos tekstissä jotain muuta esitetään Jeesuksen mielipiteeksi, niin tämä on ollut Jeesuksen aikalaisnäkökulmaa, ja varmasti Jeesus soveltaisi sanomansa ydinfilosofiaa johdonmukaisemmin ilman kuolevaisen elämän sosiaalisia paineita…
Jos siis otetaan joku karkeasti tuon sorttinen uskontulkinta, niin miten lähtisit puhkomaan siihen reikiä? Meinaan, että tuota vastaanhan sinä nähdäkseni asemoidut, jos koet liberaalien noin ylipäätään ja ideologisena liikesuuntana irtisanoutuvan Raamatusta. Onko tuo sinusta kohtuuton raamatuntulkinta, kun tuossa kuitenkin pyritään näkemään kokonaisuus ja soveltamaan Jeesuksen opetusta niin kuin se Raamatussa on ydinkohdissa esitetty: Jeesus oli kapinallinen hippi, joka saarnasi lakiuskoa vastaan ja inhimillisen ihmisen hyväksymisen puolesta sellaisena kuin hän on. Miten, onko tällainen luonnehdinta Jeesuksesta pähkinänkuoressa täysin tuulesta temmattu, ja jos ei, niin miten sen parhaiten osoittaa vääräksi? Samaten, eikö se ole käytännön ongelma kirkolle, jos Jeesuksen se elementti, joka hänessä vetoaa ihmisiin, eli hänen suuri viisautensa rakkauden opettajana, on juuri se elementti jota tosiasiassa liioitellaan modernissa liberaaliteologiassa? Käsitänkö oikein, että sinun puolestasi on tärkeämpää, että Jeesusta seurataan kirkossa oikein, kuin että kirkko säilyy kansankirkkona, jonka keskimääräinen suomalainen voi kokea henkiseksi kodikseen?
Liberaali uskontulkinta, sellaisena kuin sinä sen esität, lähtee näemmä siitä olettamuksesta, että tärkein on ajanlaskun alussa elänyt Jeesus. Raamatulla on arvoa vain siinä määrin, kuin se kertoo tästä tyypistä. Ne osat, jotka eivät kerro Hänestä, ovat vähempiarvoisia ja jos jostain Raamatun ulkopuolisesta lähteestä löytyisi vaikkapa Jeesuksen päiväkirja, niin se menisi sitten suoraan Raamatun ohi. Tämän Jeesuksen sanoman taas nähdään olevan rakkauden ja rauhan sanoma, ja jos Jeesus muuta näyttää sanovan, niin sitten Jeesuksen opetuksia on vääristelty. Eli jos niissä päiväkirjoissa sitten olisikin vihaisen nuoren miehen ajatuksia roomalaisten pahuudesta ja naisten typeryydestä, niin sittenhän niitä olisi pidettävä ei-autenttisina.
Nähdäkseni suurin ongelma tuollaisessa tulkinnassa on sen lähtöoletus: Millä perusteella historian Jeesus on tärkein? Millä perusteella tiedetään, että Jeesus oli rauhan ja rakkauden julistaja, kun tekstissä Hän kuitenkin välillä heittelee tulta ja tulikiveäkin? Selvästikin tällaisen näkemyksen esittäjällä täytyy jotain omaa ilmoitusta, jolla hän pystyy arvioimaan Raamatun tekstiä. (Se tyypillisin selitys tietysti on, että kristityt elivät niin kovassa yhteiskunnallisessa paineessa, että kaikki rauhattomuuden ja rakkaudettomuuden ajatukset ovat kotoisin heiltä. En ole kuitenkaan nähnyt tästä mitään itseäni vakuuttavia historiantutkimuksen todisteita.)
Oma lähtökohtani on enemmän päinvastainen: uskon oppina ja lähtökohtana on Raamattu. Koko kaanon on pyhää tekstiä, eikä sieltä voi noin vain (so. ilman kunnollisia perusteluita) nostaa yhtä asiaa muiden yläpuolelle. Raamattu ei ole vain historiallista kuvausta, vaan yhtälailla myös historiallisten tapahtumien tulkintaa – ja noita tulkintoja meidän raamattu-uskovaisten on pidettävä auktoritatiivisina. Jokainen tietysti näkee, ettei tämäkään lähtökohta ole ongelmaton. Vaikka Raamattu on historian tulkintaa, niin myös me tulkitsemme sitä. Lisäksi äärimmilleen vietynä tämä tarkoittaa uskoa Raamattuun eikä Jeesukseen, jos kohta minun nähdäkseni tällaista erottelua ei oikein voi tehdä.
Jeesus-tutkimuksen historia on kiinnostavaa luettavaa. Jeesus-näkemys nimittäin tuntuu muuttuvan aina yleisen kulttuuri-ilmapiirin mukaiseksi. Mitä suvaitsevaisemmaksi on menty 1960-luvulta lähtien, sitä suvaitsevaisemmaksi näyttää Jeesuskin muuttuvan. En nyt kuitenkaan sano, että olisin itse mikään poikkeus tästä ”tehdään Jeesuksesta meidän näköisemme” -kaavasta. Taipumuksen tunnustaminen kuitenkin auttaa edes hieman pitämään villeimmät muokkaukset kurissa.
Mitä kirkon ”käytännön ongelmaan” tulee, niin joo. Minusta on naurettavaa pelleilyä, että Jeesuksesta koitetaan vääntää sellainen mukava kaveri, jota ”keskimääräinen suomalainen” voi arvostaa. Kirkon pitäisi mielestäni rohkeasti pitäytyä (Raamatun) Jeesukseen, vaikka jengi ei sitä arvostaisikaan. Ja jos kirkon työntekijätkään eivät pysty hyväksymään ”aitoa” Jeesusta, niin kyllä silloin on parempi sanoutua kirkosta kokonaan irti. Äärimmilleen vietynä siis mieluummin hylätään koko kristinusko, jos se ei tunnu sopivalta, kuin säilytetään kansankirkkolaitos, jonka kristillisyys sopeutetaan nykyajan sentimenttejä miellyttäväksi. (Kansankirkkolaitoksen nykyiset sosiaaliset tehtävät voisi hyvin sijoittaa valtiollisen sosiaalitoimen alaisuuteen.)
Tästähän olemme tosiaan keskustelleet tästä puhdasoppisuuden ja kansansuosion suhteesta aiemminkin. Sinänsä ihan järkevä ajatus – itseäni viehättää siisti logiikka siinä, että tehdään selvä pesäero kansansuosion ja totuuden välillä. Jos yhdeksän kymmenestä ihmisestä marssiikin suoraa päätä helvettiin, niin ei hyvien kultistien tarvitse seurata perässä kuin päättömät kanat. Rohkeasti vain omaa lahkoa pystyyn, jos kokee että valtaosa kansasta ei toteuta Raamatun sanomaa omassa elämässään.
Mutta miten tämä, kun tunnustat kuitenkin periaatteessa, että Raamattua voi lukea monilla erilaisilla painotuksilla, ja luonnehdit tätä liberaalia lukutapaa kenties jonkinlaisen henkilökohtaisen ilmoituksen innoittamaksi… mieleeni nousee tästä se ajatus, että mikä on uskon suhde hyvään? Onko ihmisen moraalinen vaisto Pyhän Hengen lahja, kenties? Vaikka siis itse diggaan kovasti tätä näkemystä, että Raamatun valtaan alistumisella ja oikeamielisyydellä ei ole inherentisti mitään tekemistä keskenään, niin käsittääkseni kuitenkin tämä on yleensä ottaen sellainen kristillinen keppihevonen – kristinusko on hyvä uskonto, koska se opettaa hyvyyttä, Jeesus on hyvä opettaja, koska hän on moraalisesti oikeassa, Jumala on äärettömän hyvä eikä yhtään paha, jne.
Tuosta tulee siis mieleen se, että jos yksi raamatuntulkinta on selkeästi moraalinen ja toinen taas selkeästi moraaliton, mutta molemmat ovat noin palttiarallaa yhtä uskottavia tekstikriittisesti tarkastellen (kuten mielestäni tilanne vähän on tämän liberaalin tulkinnan suhteen; ei sitä Raamattua nyt niin paljon tarvitse siinä vääristellä, täytyy vain uskoa kun siinä sanotaan, että Jeesuksen elämä ja opetus on se, mistä kaikki lähtee, ja Paavali ei nyt vain ole eikä voi olla oikeassa silloin kun hän on ristiriidassa Jeesuksen opetuksen loogisten seurausten kanssa), niin eikö silloin voisi olettaa, että se joka vastaa ihmisen luontaista pyrkimystä hyvyyteen, on se joka on lähempänä jumalaista totuutta? Vai onko ihmisen moraalinen vaisto, jota me filosofit olemme toki pitkään ihmetelleet, jonkinlainen Saatanan juoni meidän raukkojen harhaan johtamiseksi? Olen itse käsittänyt, että vaikkapa Vanhan Testamentin ihmisuhraukset ja jobinkidutukset keräävät niin paljon selityskirjallisuutta ympärilleen tismalleen ja nimenomaan siksi, että Raamatun tulkinnassa yleensä oletetaan, että tarinoiden taustalla täytyy olla jonkinlainen eettinen oikeutus – oletko siis sitä mieltä, että tällainen eettisen oikeutuksen hakeminen on tekstin vääristelyä, vai voisiko olettaa, että ihminen voi käyttää omaa vaistoaan hyvästä ja pahasta perustana sille, miten Raamatun opetuksen ymmärtää?
Tässä siis se maallikkoa varmaankin eniten kiinnostava kysymys on, että miten pitkälle se Raamatun Jeesus sitten venyy tarkalleen ottaen – jos emme voi pitää häntä moraalisena oppaana meidän ajallemme, niin voisimmeko kuitenkin pitää häntä noin kohtuullisen siedettävänä kaverina, vai olisiko hän ennemminkin hirviö noin modernista eettisestä näkökulmasta katsoen? Mitkä osat liberaalista tulkinnasta ovat hapatusta ja mitkä sitä totta Jeesusta? Täytyykö suomalaisen kirkon jäsenten todellakin tehdä valinta kirkon jäsenyyden ja oikeamielisen elämän välillä?
Sikäli kuin ymmärrän oikein, niin kirkollisella traditiolla on tässä tulkintakysymyksessä aika iso rooli – sinun kanssasi olemme myös keskustelleet siitä, miten Raamattua kyllä voi lukea vaikka miten, mutta niinpä onnekkaasti meillä onkin ei ainoastaan Raamattu, vaan myös hadithit, elikkä kirkkoisien ja varhaisten ekumeenisten kokousten päätökset siitä, mitkä ovat noin suurinpiirtein ne oikeat näkökulmat ja painotukset, mukaanlukien päätökset siitä, mitkä tekstit ovat pyhiä ja osa oikeaa Raamattua ja mitkä taas eivät. Alkukirkko siis on tässä mielessä tekstiäkin tärkeämpi tekijä tässä oikeassa uskontulkinnassa, eikös vain?
Moraalin osuus on vaikea kysymys. Toisaalta emme voi lähteä siitä, että Raamattu / Jumala noudattaisi kaikessa meidän moraaliamme. Melkein sanoisin, että on syytä huolestua, jos Raamattu ei tunnu loukkaavalta eli kehota meitä korjaamaan omaa moraaliamme. Toisaalta en minä neuvo siihenkään, että oma moraalinen harkinta hylätään täysin. Epäselvissä tapauksissa siis näkisin, että jokaisen on seurattava omaa vakaumustaan, kannettava vastuunsa tässä ajassa ja tehtävä aikanaan tuomiopäivänä tili omista valinnoistaan. Vakaumuksellisuus aiheuttaa tietenkin väistämättä ristiriitoja ja koetuksia yhteydelle, mutta sitä ei voida välttää.
Alkukirkon tulkintatraditiolla on kieltämättä auktoriteetti. Näkisin kuitenkin, että alkukirkon opin (kuten kolminaisuuden tai Jeesuksen kaksiluonto-opin) merkitys on verrattain pieni näissä nykyajan etiikkaa koskevissa uskontulkinnoissa.
Hienoa tekstiä, mutta onko Kantia nyt tulkittu oikein omassa ajassa ja paikassaan? transsendentaalinen Kantin subjekti on vakaa, johdonmukainen ja tiedostava minä, järki totuuden pääarvioija, tulkinta ei ole subjektin vapaudessa vaan vapaus ja tulkinta muodostui tottelevaisuudesta maassa vallitsevien totuusjärjestelmien mukaan. Struktuuri on kaikissa sama, sisällön vaihdellessa.. mutta kenellä on tulkinnan vapaus?
En lähde mestaroimaan Kantin ajatusten kanssa, koska en ole missään vaiheessa tutustunut hänen ajatteluunsa syvällisesti. Tuon hänet tässä blogauksessa esille lähinnä yhtenä vaiheena siinä kehityskulussa, joka on johtanut nykyiseen jälkistrukturalismiin.
Mitä Sonjan esittämään kysymykseen tulee, niin voisimme kai kantilaisen ajattelun raameissa todeta, että tulkinnan vapaus on sillä, joka päättää, mikä on ”maassa vallitseva totuusjärjestys”, eikös? Esimerkiksi lakeja säätämällä voidaan vaikuttaa yhteisön moraalikäsityksiin.