Hiljattainen kirjastossa vaeltelu toi minut jälleen kerran aarteen äärelle. Silmiini sattui Michael Enden 1970-luvun urbaanisatufantasian klassikko Momo (1989). Tätä blogimerkintää vääntäessäni päädyin kuitenkin lopulta kirjoittamaan myös The Matrixista ja V For Vendetta -elokuvista.

Uusia ja vanhoja kehuja

Ende mahdetaan muistaa ennen muuta useasti filmatisoidusta Päättymätön tarina –romaanistaan, mutta itselleni Momo on merkittävämpi teos. Fantasian ja teologian suhdetta pohtinut Esko Miettinen (jonka analyysit kiinnostavat minua suuresti) kertoi päätyneensä fantasian pariin aikuisiällä nimenomaan Momon kautta. Hänen selontekonsa kautta tiesin odottaa poliittista kommentaaria ja symboliikkaa, joka on itselleni sitä mieluisinta fantasian käsittelytapaa.

Saatuani Momon käsiini tajusin myös toisen yhteyden. Michael Ende on nimittäin sama mies, joka on kirjoittanut Mielinkielenliemen. Sain Mielinkielinliemen lahjaksi joskus kirjoja ahmivana ala-asteikäisenä ja pidin siitä suuresti. Siinä yhdistyivät eläinhahmot päähenkilöinä ja mieltäylentävä kamppailu vääryyttä vastaan. Muistelen myös, että siinä oli hieman hämmentävä mutta sitäkin kiinnostavampi kristillinen häivähdys: pahuus pysäytettiin kirkon kellojen jäätyneellä sävelellä. Odotukset Momolle olivat siis ymmärrettävästi korkeat.

Momo satukirjana

Momo kertoo tarinan Momo-nimisestä tytöstä, joka päätyy vastustamaan harmaita herroja. Nämä pahat harmaat herrat kannustavat ihmisiä säästämään aikaa ja sitten käyttävät sen säästetyn ajan itsensä ravitsemiseen – eräänlaisia vampyyrimaisia otuksia siis. Teoksen filosofinen pohjavire kertoo siten ajan säästämisen järjettömyydestä: aikaa pitää käyttää mukaviin asioihin, eikä pyrkiä säästämään sitä, koska sitä ei yksinkertaisesti voi säästää.

Pidän sellaista satua hyvänä, jossa on synkkiä vaiheita, mutta onnellinen loppu. Päähenkilön pitää olla vajavainen, mutta myös osoittaa rohkeutta tiukan paikan tullen. Näiden kriteerien valossa Ende onnistuu loistavasti. Harmaat herrat ehtivät saada koko kaupungin valtaansa, jolloin tilanne näyttää vähintään epätoivoiselta: Momo on menettänyt ystävänsä eikä hänellä näytä olevan mitään keinoa kääntää asioita parhain päin. Lopussa harmaat herrat kuitenkin saadaan nujerretuksi ja ihmiset vapautuvat heidän orjuudestaan. Momo-tyttö puolestaan on aidolla tavalla ajoin pelokas ja neuvoton, mutta myös rohkea. Hänellä ei ole mitään luontaisia supervoimia, mutta hän tekee sen mitä tarvitaan silloin kun on pakko: hän kasvaa sankariksi. Tällaista päähenkilöä lukijan on helppo pitää esikuvana ja näin satu täyttää kasvatuksellisen vaatimuksen.

Teoksen filosofia on myös hyvin edustettuna. Pariin kertaan Ende päätyy hieman alleviivaamaan sanomaansa, mutta pääosin hän luottaa tarinankerronnan voimaan. Hän ei saarnaa siitä, miten nykyajan ihmiset ovat typerän kiireisiä, vaan hän kuvaa, miten lasten leikit ovat vaihtuneet ohjattuihin lapsiparkkeihin, leppoisat lähikuppilat ovat vaihtuneet pikaruokaravintoloiksi ja luova tarinankerrontaperinne on kuivunut itseään toistavaksi tv-tarjonnaksi. Hän kuvaa ajansäästämisen järjettömyyttä niin hienosti, että minun on pakko kopioida sitä tänne pitkä pätkä.

Tässä tilanteessa harmaa herra on saapunut juttelemaan parturi Fusin kanssa ja pyrkii taivuttamaan hänet ajansäästäjäksi. Hän on juuri esittänyt laskutoimituksellaan, miten monta sekuntia Fusin elämään mahtuu.

– Niin, agentti sanoi nyökäyttäen päätään ja imaisi taas pientä harmaata sikariaan. – Hyvin vaikuttava summa, eikö totta? Mutta jatkakaamme. Kuinka vanha olette nyt, herra Fusi?
– Neljäkymmentäkaksi vuotta, parturi sopersi ja tunsi äkkiä syyllisyyttä aivan kuin olisi tehnyt kavalluksen.
– Kuinka monta tuntia nukutte keskimäärin yössä? harmaa herra kuulusteli edelleen.
– Suunnilleen kahdeksan, herra Fusi tunnusti.
Agentti laski salamannopeasti. Kynä kirskui peilin pinnalla niin, että herra Fusin iho meni kananlihalle.
– Neljäkymmentäkaksi vuotta – kahdeksan tuntia päivässä – siitä tulee siis jo neljäsataaneljäkymmentäyksimiljoonaa viisisataaneljätuhatta. Tätä summaa voinemme täydellä syyllä pitää menetettynä. Kuinka paljon aikaa teidän on päivittäin uhrattava työhön, herra Fusi?
– Noin kahdeksan tuntia siihenkin, herra Fusi paljasti vaisulla äänellä.
– Silloin meidän on kirjoitettava sama summa vielä toiseen kertaan menotilille, agentti jatkoi säälimättä. – Nythän on niin, että teiltä kuluu tietty määrä aikaa myös välttämättömään aterioimiseen. Kuinka paljon aikaa käytätte yhteensä päivän kaikkiin ruokailuhetkiin?
– En osaa sanoa tarkalleen, herra Fusi mutisi ahdistuneesti. – Ehkä kaksi tuntia?
– Vaikuttaa vähältä, agentti sanoi. – Mutta olettakaamme niin. Siitä kertyy neljässäkymmenessäkahdessa vuodessa satakymmenenmiljoonaa kolmesataaseitsemänkymmentäkuusituhatta. Jatketaanpa. Tiedämme teidän asuvan kaksin vanhan äitinne kanssa. Uhraatte mummulle joka päivä kokonaisen tunnin. Istutte hänen luonaan juttelemassa, vaikka hän on kuuro ja tuskin kuulee ääntänne. Se on siis hukkaan heitettyä aikaa: tekee viisikymmentäviisimiljoonaa satakahdeksankymmentäkahdeksantuhatta. Edelleen teillä on täysin tarpeettomasti papukaija, jonka hoito vie joka päivä neljännestunnin, sekunneiksi muutettuna kolmetoistamiljoonaa seitsemänsataayhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta.
– Mutta, herra Fusi aloitti anovalla äänellä.
– Älkää keskeyttäkö minua! agentti tiuskahti laskien yhä kiivaammassa tahdissa. – Teidän on tehtävä itse osa taloustöistä, koska äitinne ei enää jaksa. Käytte ostoksilla, kiillotatte kenkänne ja teette muuta tarpeetonta. Kuinka paljon aikaa tällaiseen puuhailuun kuluu päivässä?
– Ehkä tunti, mutta…
– Siis menetätte vielä toiset viisikymmentäviisimiljoonaa satakahdeksankymmentäkahdeksantuhatta, herra Fusi. Tiedämme edelleen, että käytte kerran viikossa elokuvissa, kerran viikossa kuorossa, teillä on krouvissa kantapöytä, jossa istutte kahtena iltana viikossa, ja muina iltoina tapaatte ystäviä tai vieläpä luette välistä jotain kirjaa. Sanalla sanoen, hukkaatte ajastanne joutaviin asioihin jopa kolmekin tuntia päivässä, mikä tekee satakuusikymmentäviisimiljoonaa viisisataakuusikymmentäneljätuhatta. – Ettekö ole samaa mieltä, herra Fusi?
– En, herra Fusi sanoi. – Anteeksi nyt, mutta…
– Olemme kohta lopussa, harmaa herra jatkoi. – Mutta nyt tulemme asiaan, jolla on varsin erikoinen sija elämässänne. Teillähän on pikku salaisuus.
Herra Fusin tuli niin kylmä, että hänen hampaansa alkoivat kalista.
– Tiedättekö te senkin? hän mumisi voimattomasti. – Luulin, ettei kukaan muu kuin minä ja Daria-neiti…
– Nykymaailmassa ei salaisuuksia enää ole, agentti XYQ/384/b keskeytti. – Katsokaa asioita suoraan silmiin, herra Fusi. Vastatkaapa: aiotteko mennä naimisiin Daria-neidin kanssa?
– En, herra Fusi sanoi. – Eihän se käy…
– Aivan oikein, harmaa herra jatkoi. – Daria-neitihän joutuu elämään loppuikänsä pyörätuolissa, koska hänen jalkansa ovat halvaantuneet. Silti viette joka päivä hänelle kukkia ja vietätte puoli tuntia hänen seurassaan. Miksi?
– Hän tulee aina niin iloiseksi, herra Fusi sanoi itkun partaalla.
– Mutta järkevästi ajatellen se aika on hukkaan heitettyä, herra Fusi, agentti sanoi. – Kaikkiaan jo kaksikymmentäseitsemänmiljoonaa viisisataayhdeksänkymmentäneljätuhatta sekuntia. Ja kun otamme vielä huomioon, että teillä on tapana istua joka ilta ennen nukkumaan menoa neljännestunnin verran ikkunan ääressä mietiskelemässä päivän tapahtumia, joudumme kirjaamaan vielä kolmetoistamiljoonaa seitsemänsataayhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta.

(–)

– Ei toki kannata surra, harmaa herra sanoi tyynnytellen. – Koskaan ei ole liian myöhäistä. Jos vain tahdotte, voitte aloittaa [ajan säästämisen] vaikka jo tänään. Se kannattaa, siitä voitte olla varma!
– Voinko tosiaan? herra Fusi huudahti. – Mitä minun on tehtävä?
– Hyvä ystävä, agentti vastasi kulmakarvojaan kohottaen, – kai te tiedätte, miten aikaa säästetään. Teette esimerkiksi työtä entistä ripeämmin ja jätätte pois kaiken tarpeettoman. Suoriudutte asiakkaasta neljännestunnissa aiemman puolen tunnin sijasta. Vältätte rupattelua, koska siinä kuluu aikaa hukkaan. Supistatte äitinne seurassa viettämänne tunnin puoleen. Parasta olisi lähettää hänet muitta mutkitta hyvään halpaan vanhainkotiin, jossa hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Siinä voitatte kokonaisen tunnin päivää kohden. Myykää turhanaikainen papukaijanne! Käykää Daria-neidin luona vain joka toinen viikko, jos teidän nyt ylipäänsä on siellä käytävä. Luopukaa iltamietiskelystänne ja ennen kaikkea: älkää tuhlatko enää niin usein kallista aikaanne laulamiseen, kirjoihin tai jopa niin sanottuihin ystäviinne. Suosittelen muuten sivumennen sanoen, että hankkisitte liikkeenne seinälle ison kunnollisen kellon, jotta voitte pitää tarkemmin silmällä oppipoikanne työskentelyä.
– Hyvä on, herra Fusi sanoi. – Minä teen niin kuin sanotte. Mutta mitä teen ajalle, joka jää säästöön? Toimitanko sen jonnekin? Ja minne? Vai onko minun itseni talletettava se? Miten koko homma oikein pyörii?
– Siitä teidän ei tarvitse huolehtia, harmaa herra sanoi ja veti suunsa toisen kerran ohueen hymyyn. – Jättäkää se asia meidän huoleksemme. Voitte luottaa siihen, ettemme hukkaa hiventäkään säästämästänne ajasta. Tulette kyllä huomaamaan, ettei teille jää aikaa tähteeksi.

(–)

Hän [herra Fusi] ärtyi ja hermostui yhä pahemmin, sillä kumma juttu: hänellä ei ollut koskaan aikaa, vaikka hän miten sitä säästi. Aika hupeni merkillisesti ja katosi käsistä. Päivät lyhenivät, ensin huomaamatta, sitten yhä selvemmin. Ennen kuin hän tajusikaan, oli taas kulunut viikko, kuukausi, vuosi ja seuraava vuosi ja taas sitä seuraava.
Kun hän ei muistanut harmaan herran vierailua, hänen olisi oikeastaan pitänyt ihmetellä, mihin kaikki aika haihtui. Mutta hän ei koskaan jäänyt kummastelemaan sitä, ei hän eivätkä muutkaan ajansäästäjät. Hän oli kuin sokean kiihkon vallassa. Ja kun hän joskus kauhistuen tajusi, miten päivät vilahtivat aina vain nopeammin ohi, hän rupesi säästämään entistä sisukkaammin.

Momosta Matrixiin

Enden teos koostuu siis ikään kuin kahdesta eri tasosta: Momo-tytön taistelusta ja ajansäästämisen järjettömyydestä. Harmillisesti nämä tarinat eivät oikein saumattomasti yhdisty yhdeksi kertomukseksi. Momon fantasiaseikkailu tapahtuu kirjan alussa ja lopussa ja siinä välissä Ende kritisoi ihmisten itse aiheuttamaa kiirettä. Sosiaalisen kommentaarin puolesta harmaat herrat voisivat olla symboli sille näkymättömälle markkinakoneistolle, joka saa nykyihmiset juoksemaan oravanpyörässä yhä kovempaa. Tässä fantasiatarinassa harmaat herrat kuitenkin ovat todellisia olentoja ja säästetty aika on todella aikapankin holvissa aikakukkina. Pelastaakseen harhaanjohdetut ihmiset Momo ei selitä näille tapahtunutta, vaan käy seikkailullisesti hävittämässä aikapankin. Tälle toiminnalle on kuitenkin vaikea keksiä mitään symbolista merkitystä sosiaalisen kommentaarin kannalta. Enden kirjoitustyön lopputuloksena on siis oikeastaan kaksi eri kirjaa yksissä kansissa.

Momoa lukiessani en voinut olla miettimättä The Matrix –elokuvaa (1999), jossa on samoin kasvottomia agentteja, jotka vampyyrien tavoin ravitsevat itseään ihmisillä ilman, että ihmiset ovat tästä millään tasolla tietoisia. Edellä kuvaamani harmaan herran vastustamaton propagandahyökkäys on kuin esikuva agentti Smithin yrityksestä murtaa Morfeus. Ja aivan kuten Momossa tämä filosofinen huomio on päätynyt seikkailukertomuksen kääreisiin, niin myös The Matrix –elokuvassa ihmisten orjuus jää lopulta pelkäksi toimintarymistelyn sivujuonteeksi. Ihmiset kyllä vapautetaan, mutta ei heidän oman ymmärryksensä valaistumisen kautta, vaan toimintasankarin keinoin. Tai no, itse asiassa koko Matrix-trilogiassa tämä ihmisten vapauttaminenkin jää sivuosaan, kun huomio siirtyy ihmisviljelmistä valaistuneiden ihmisten Siionin pelastamiseksi.

Voisi tietysti väittää, että jos Momo olisi vain puhunut ihmisille ja saanut heidät näin luopumaan ajan säästämisestä, kyseessä ei olisi ollut fantasiakirja. Sosiaalinen kommentaari voi päättyä siihen, mitä ihmisten pitää oikeasti tehdä, kun taas satufantasian täytyy päättyä fantastiseen sankarin voittoon pahuuden kätyreistä. En kuitenkaan usko, että tässä olisi kyse tarinankerronnan rajoista, vaan ainoastaan itseäni harmittavasta tylsästä konventiosta. Piristäviä poikkeuksiakin nimittäin löytyy:

Mainokset