Olen vuosien varrella blogannut kristillisestä roolipelaamisesta, joten prosessin luonteva välitilinpäätös oli luennoida aiheesta myös Ropeconissa. Esitelmä pidettiin 29.7.2017 ja se taltioitiin, mutta ainakaan tällä hetkellä sitä ei näytä olevan Ropecon ry:n Youtube-kanavalla. Niinpä käyn tässä blogauksessa samat asiat läpi, joskin painotan asioita hieman eri tavalla.

Kristittyjen roolipelaajien määrästä

Kotimaisesta roolipelikulttuurista henkii lievästi vihamielinen asenne kristillisyyttä kohtaan (ks. esim. pääsiäisenä julkaistu postaus Roolipelaajien Suomi -ryhmässä ja sen saama vastaanotto). Se vaikuttanee siihen, että harva viitsii pitää omasta uskostaan kovin suurta ääntä, ettei joutuisi leimatuksi tietynlaiseksi heti kättelyssä. Tämä vaikeneminen puolestaan saa aikaan vaikutelman, että kristittyjä roolipeliharrastajia olisi erityisen vähän. Oikeastihan esimerkiksi monella seurakunnalla on omia pelikerhoja, joten ei tässä missään erityisen syrjityssä vähemmistössä olla.

Koska vertaistuen ja esikuvien merkitys on ainakin itselleni merkittävä, listasin luennollani tunnettuja roolipelivaikuttajia, jotka määrittelevät itsensä kristityiksi (ks. koko lista). Sellaisia henkilöitä ovat esimerkiksi pelisuunnittelija Greg Stolze, Wizards of the Coast -firman ensimmäinen toimitusjohtaja Peter Adkison ja alkuperäisen Dungeons & Dragons -roolipelin toinen pääsuunnittelija Dave Arneson. ”Roolipelaamisen isäksi” nimitetty Gary Gygax itse oli ilmeisesti Jehovan todistaja, että aika lähellä sekin.

Luterilaista teologiaa roolipelaamisesta

Keskustelua roolipelaamisesta ja kristillisyydestä on hallinnut puolustuspuheenvuoro saatananpalvontasyytöksiä vastaan. Koko tämä keskustelunasettelu on 2010-luvun suomalaisen kristityn roolipeliharrastajan kannalta aika tolkuton. Se perustuu 1980- ja 1990-luvulla erityisesti Yhdysvalloissa vaikuttaneeseen moraalipaniikkiin, jossa roolipelaamisen nähtiin aiheuttavan kaikenlaista kammotusta ja johtavan mm. saatananpalvontaan. Syyttävä osapuoli ei yleisesti ottaen tuntunut olevan kovin kummoisesti perillä roolipelaamisesta (ks. aiempi blogaukseni Kun keskustelu epäonnistuu), joten keskustelua ei voitu käydä asialinjoilla.

Moraalipaniikin taustalla vaikuttava kristillisyys oli myös aika vierasta meille Pohjolan perukoilla asuville luterilaisille. Se ei tuntunut tunnustavan ”tavallisen” kulttuurielämän arvoa lainkaan, vaan mittasi kaiken sen perusteella, mitä siinä sanottiin Kristuksesta. Evankelioiminen tuntui olevan taiteen ja viihteen keskeinen tehtävä. Niinpä myös monet kristillisiksi itseään nimittävät roolipelit tuntuvat hieman erikoisilta virityksiltä, joissa tapetaan örkkejä Kristuksen nimessä ja tehdään ihmeitä niin kauan kuin pelihahmon usko-pisteet riittävät.

Luterilaisena teologina ja luterilaisen maan asukkaana halusin siis tuoda luennollani paremmin esille toisenlaisen näkökulman koko tähän keskusteluun. Vaikka Martti Luther ei itse puhunut kovin paljoa roolipelaamisesta, löytyy luterilaisesta perinteestä kuitenkin kaksi periaatetta, joita voi soveltaa tässäkin asiassa.

Ensimmäinen niistä on luottamus ihmisen järkeen ja kulttuurin autonomisuuteen. Se perustuu viime kädessä luomisen teologiaan, jossa ihminen katsotaan Jumalan kuvaksi ja siten varsin kyvykkääksi olennoksi. Jumalan me opimme tuntemaan vain Hänen oman ilmoituksensa kautta (joka löytyy Raamatusta), mutta ihmisten välisissä asioissa voimme käyttää järkeämme. Luterilaisuudessa voidaan siis luottaa siihen, että hyvään pyrkivät ihmiset pystyvät kyllä ratkaisemaan parhain päin monia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ongelmia. Yksilöitä ja yhteisöjä myös kutsutaan ottamaan heille luodut kyvyt käyttöön.

Toinen roolipelaamisen kannalta merkittävä luterilainen perinne – joka kyllä liittyy tuohon edelliseen – on eläminen Jumalan työtoverina. Se perustuu lunastuksen teologiaan, jonka mukaan siis saamme ottaa uskolla vastaan Kristuksen sovitustyön & pelastuksen eikä meidän tarvitse ansaita sitä omilla teoillamme. Tämä vapauttaa meidät aitoon lähimmäisenrakkauteen, jossa siis toinen ihminen ei ole pelkkä omaa taivaspaikkaamme kartuttavien hyvien tekojen kohde, vaan osallinen Jumalan rakkaudesta ja siten oikeutettu samaan meiltä hyvää kohtelua. Tämän lähimmäisenrakkauden nojalla meillä on vastuu kulttuurista; on meidän tehtävämme huolehtia siitä, että se osoittaa monin eri tavoin rakkautta ihmistä kohtaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että luterilaisuudessa kulttuurilla on ihmisen työnä itseisarvo. Kulttuuria ja yhteiskunnallista elämää ei tarvitse taivuttaa kristinuskon levittämisen välineeksi. Luterilaisittain ajateltuna on ihan ok pelata viihteellistä Dungeons & Dragons -kampanjaa tai tehdä taide-elämyslarppeja. Samaan aikaan on kristittyjen tehtävä pyrkiä siihen, että kulttuurissa ja yhteiskunnassa toteutuisi lähimmäisenrakkaus. Toista ihmistä tulee kunnioittaa myös pelipöydän ääressä, vaikka kyseessä sattuisikin olemaan ei-toivottu kissanpissamies. Lähimmäisenrakkauteen kuuluu toki mitä suuremmissa määrin evankeliumin julistaminen ja Jeesuksesta kertominen, mutta se ei ole lähimmäisenrakkauden koko mitta ja määrä. Evankelioivaa lähestymistapaa ei tarvita roolipelaamisen oikeuttamiseen, vaikka sellaistakin toimintaa oikein toteuttuna ilman muuta tarvitaan.

Kristinuskon käsittely roolipeleissä

Jos roolipelaaminen ei tapahdu erityisessä opetuskontekstissa, se on yleisesti ottaen vapaa-ajanviettoa kavereiden kanssa. Roolipelaamiseen väistämättä kuuluvan vuorovaikutuksen vuoksi se on yhteistä keskustelua eikä yksisuuntaista luennointia. Sen takia roolipelaaminen taidemuotona sopii erityisen hyvin pohdiskeluun, jossa voi ilman muuta käsitellä myös monenlaisia kristillisiä aiheita. Nämä aiheet voi karkeasti ottaen jakaa kolmeen eri ulottuvuuteen, joita ovat kristinuskon mytologia, historia ja teologia.

Kristinuskon mytologia siis pitää sisällään paitsi enkelit, pyhimykset ja muut myyttiset olennot, myös tärkeimmät legendaariset tarinat kuten syntiinlankeemus tai maailmanloppu. Tämä lienee suosituin kristillisten roolipelien tulokulma: moni tuntuu tykkäävän tehdä kristillistä fantasiaa, jossa pyörivät enkelit, demonit, ihmeiden tekijät ja uhkaava maailmanloppu. Vaikka hyvin tehtynä olen kyllä valmis pohdiskelemaan roolipelien avulla Jumalan olemusta tai enkeleitä, useimmiten tähän kategoriaan sopivat pelit jättävät minut kylmäksi. Celestius Ex, Against the Darkness ja All Flesh Must Be Eaten ovat esimerkkejä peleistä, joissa kristillisyys on lähinnä uutena maalipintana, kun perinteiset örkit ja supervoimat on vain korvattu jollain kristillisestä perinteestä löydetyillä vaihtoehdoilla.

Paljon mielenkiintoisemmaksi homma käy, kun huomio keskittyy oikeisiin uskovaisiin henkilöihin eli kristinuskon historiaan. 2000 vuoden ajalle mahtuu monenlaisia tilanteita ja tapahtumia eri aikakausina ja eri puolilta maailmaa. Näihin keskittyminen tuntuu antavan jo paljon enemmän omalle uskonelämälle, kun kuvitteellinen uskovainen pelihahmo asettuu luontevasti jonkinlaiseksi oman uskonelämän vertailukohdaksi. Tähän kategoriaan sopivia julkaistuja roolipelejä on valitettavan vähän saatavilla, mutta suosittelen Vanhan testamentin aikaan sijoittuvaa Testament-lähdeteosta d20-systeemiin sekä Britannian varhaiskeskiajan ritareista kertovaa Pendragon-roolipeliä.

Henkilökohtaisesti saan eniten irti kristilliseen teologiaan kuuluvien peruskäsitteiden ja teemojen käsittelystä. Tähän kategoriaan kuuluvat roolipelit eivät yleensä ole aiheensa puolesta kristillisiä, mutta ne sopivat tiettyjen kristillisten teemojen käsittelyyn erinomaisesti. Esimerkiksi pahan olemuksen ja armon/rakkauden vapauttavan merkityksen pohdiskeluun voi hyvin syventyä Kätyrin osan kanssa. Armon, oikeuden ja oikeudenmukaisuuden teemoihin puolestaan sopii Dogs in the Vineyard. Perisynnin merkityksen käsittelyyn taas sopii Vampire: The Masquerade, sillä vampyyrit tietävät miten he väistämättä ajautuvat tekemään pahaa, miten osa heistä hyväksyy sen & antautuu sille ja miten kukaan heistä ei voi pelastaa itse itseään.

Luetelluista peliesimerkeistä huolimatta kristinuskon teemojen käsittely ei kuitenkaan välttämättä vaadi uuden kampanjan aloittamista. Jokainen pelihahmo voi pelimaailmasta riippumatta yrittää elää todeksi kristillisiä ihanteita, kuten antaa anteeksi, pitää jokaista ihmistä arvokkaana tai tarvittaessa uhrautua toisten puolesta. Pelinjohtajat puolestaan voivat pyrkiä pelistä riippumatta kohti onnellisia loppuja. Äkillinen tappion ja pimeyden hetken kääntyminen voitoksi ilman ihmisen omaa ansiota on juuri se, mistä evankeliumissa on kyse. Kuten J.R.R. Tolkien Saduista-esseessään kirjoittaa:

”Jumala on Herra, enkeleille ja ihmisille – ja haltioille. (–) Vapahdettunakin ihminen on ihminen. Tarina, fantasia, jatkuu ja sen kuuluukin jatkua. Evankeliumi ei ole kumonnut legendoja, se on pyhittänyt ne, erityisesti ”onnellisen lopun”.
(Teoksessa Puu ja lehti, s. 96-97)

Mainokset