Kristinusko ja roolipelit, osa 2/4: Löytyykö uskoa?

Vihdoinkin sain käsiini kirjan, jota taannoinen englanninopettajani siteerasi minua vastaan (ks. blogaukseni roolipeliharrastushistoriastani). Rebecca Brownin teosta Jeesus Kristus vapautti vangitut (Elämän tie, 1999, 2. painos) lukiessani pahimmatkin pelkoni osoittautuivat tosiksi.

Noitien oppilaat

Jeesus Kristus vapautti vangitut on kristillisen okkultismin oppikirja. Teoksen alkupuoli on kertomus siitä, miten sankaritar Rebecca vapautti noita Elainen Saatanan kahleista. Loppupuolella on teologiaa ihmisen noitavoimista ja kuvausta demonien taistelustrategioista kristillisiä seurakuntia vastaan.

Satasivuisessa kirjassa roolipelit mainitaan pari kertaa vain ohimennen. Syvempääkin käsittelyä on niin vähän, että kopioin sen kokonaisuudessaan tähän:

”Näinä aikoina [alkup. teos He Came To Set The Captives Free on vuodelta 1986] on USA:ssa levinnyt uusi, väkevä saatanan työkalu: Roolipelit ja -leikit. Saatana käyttää niitä tehdäkseen nuorten, älykkäiden ihmisten armeijan, joka on valmiina käytettäväksi. Monissa osavaltioissa nämä pelit kuuluvat koulujen opetusohjelmaan. Itse asiassa kysymys on noitien peruskoulutuksesta.

Näissä peleissä on johtaja, joka kaavailee pelin kulun. Peli on seikkailu, jossa on erilaisia tehtäviä sekä taisteluja ’hirviöiden’ kanssa. Kaikilla pelin olennoilla on luonteenpiirteensä ja erikoiset kykynsä. Pelaajien on ’visualisoitava’ (kuviteltava) peli mielessään. Vähitellen he oppivat ’näkemään’ hirviöiden ja muiden pelaajien toiminnan ennakolta.

Pelaajat eivät käsitä, että heidän ’näkemänsä’ hirviöt ovat todellisia demoneja. Itse asiassa he ovat oppineet näkemään henkimaailmaan. Mielikuvituksen voimakas käyttö tällaisilla alueilla on ensimmäinen askel. Jokainen pelinjohtajan tasolla oleva henkilö, jonka olen tavannut, on omannut demonin, joka antaa heille kykyjä yli tavallisen tason ja josta he ovat tietoisia.

Kaikkein laajimmalle levinnyt peliopas, jossa on laaja kokoelma loitsuja ja saatanallisia kirjoituksia, on Veljeskunnan [kirjassa esitelty Saatanan henkilökohtaisesti johtama ja nopeasti kasvava noitaryhmä, jonka jäsen Elaine oli] julkaisema. He käyttävät sitä omien noitiensa koulutukseen. Jokainen, joka pelaa näitä pelejä, saa voimakkaan mieltymyksen Veljeskuntaan ja sen voimiin. Lukematon määrä nuoria on menettänyt kykynsä ottaa vastaan pelastus.” (s. 47-48)

Brownin kritiikki on siis aivan eri maata kuin aikaisemmin käsittelemäni Pat Pullingin. Pulling kritisoi roolipelaamista sen sisällön vuoksi, mutta Brown roolipelaamisen muodon vuoksi. Brownille ei siis ole olemassakaan ”hyvää ja oikeaa” roolipelaamista – ei selvästikään ole mahdollista olla tunnustava kristitty ja roolipelaaja yhtä aikaa. Lainauksesta käy kyllä ilmi, että Brown tietää mitä roolipelaaminen on jollakin tasolla, mutta tuskin kuitenkaan kokemuksesta. Mielenkiintoista on, ettei hän paljasta Veljeskunnan julkaiseman ”kaikkein laajimmalle levinneen pelioppaan” nimeä. Pullingin argumentointi perustuu omiin (joskin vähäisiin) kokemuksiin ja Dungeons & Dragons -sääntökirjojen lainauksiin. Parhaalla tahdollakaan Brownin lähteiksi tuskin voi laskea muuta kuin kuin (vapautetuilta) noidilta kuullut väitteet.

Kuten aikaisemmin kerroin, Pullingin kritiikki on osin oikeutettua ja osin väärintulkittua. Brownin kritiikistä ei voi sanoa samaa. Olen itse harrastanut roolipelaamista toistakymmentä vuotta, mutta en edelleenkään pysty ”näkemään” ennakolta pelin tapahtumia. Olen toiminut ”pelinjohtajan tasolla” useita vuosia, mutta demonit ovat jääneet omaksumatta. Tarkoitukseni ei ole useiden muiden roolipelaaja-apologeettien tavoin käydä siilipuolustukseen ja murskata harrastuksemme kritisoijaa, mutta Brownin tekstiä on yksinkertaisesti mahdotonta ymmärtää. En parhaalla tahdollakaan pysty tulkitsemaan hänen väitteitään niin, että vastaisivat omaa kokemustani roolipelaamisesta. Eihän tuollaisia väitteitä voi ottaa vakavasti.

Demonien (ja ihmissusien, vampyyrien ja zombien) todellisuudesta

Brownin hyväntahtoista ymmärtämistä ei auta se, että hänen väitteensä roolipelaamisesta eivät suinkaan ole kirjan kummallisimpia.

Elaine kertoo Veljeskunnan päivistään: ”Kävin Mekassa, Israelissa, Egyptissä sekä Roomassa tapaamassa paavia. Kaikki matkani oli saatanan työn koordinointia eri maissa. Harvat tiesivät taustani, ja luulivat minun kuuluvan vain johonkin suureen järjestöön. Rahan tarpeessa olevat eivät kysele paljon.
Paavi tiesi täysin, kuka olen. Työskentelimme läheisesti katolisten, erityisesti jesuiittojen, sekä ylätason vapaamuurarien kanssa.” (s. 17)

Rebecca kertoo kohtaamisestaan ihmissuden kanssa: ”Olen kohdannut ihmissuden vain kerran. Ehkä on avuksi, jos kerron tapauksesta. Ajoin työmatkalla iltahämärissä yksinäisellä maantiellä. (Ei ollut yö eikä täysikuu, niinkuin taruissa kerrotaan.) Yhtäkkiä keskelle tietä loikkasi valtava ihmissusi. Yritin kiertää ohitse, mutta ihmissusi nousi takajaloilleen, autoni pysähtyi, vaikka moottori jatkoi pyörimistään!
Valtava pahuuden voima säteili hänestä, kun hän nosti päänsä ja ulvoi hirvittävästi. Sitten hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ’Minä pysäytin autosi, etkä pääse minnekään. Nyt aion nauttia repimällä kurkkusi ja juomalla veresi. Olet häirinnyt saatanaa liian kauan. Sinä et kykene vastustamaan voimiani.’
Pelko vyöryi ylitseni. Olin kuitenkin varma, että Herra ei halua minun lähtevän vielä. Kolme vuotta aikaisemmin Hän oli puhunut työstäni, ja se oli vielä kesken. Päätin siis pysyä asemissani. Kun olin näin päättänyt, Pyhä Henki laski syvän rauhan ja voiman sisimpääni. Käsitin heti, että ihmissusi yritti pelotella minut pakenemaan. Jos pakenisin, se olisi hänelle todistus, että hänellä on oikeus tappaa minut.
Vedin syvään henkeä, ojensin oikean käteni häntä kohti ja huusin: Seis! Jeesuksen nimessä, seis, sinä väärä saatanan palvelija! Minä palvelen Jeesusta Kristusta, joka on Jumala Kaikkivaltias! Minun Mestarini tahto ei ole, että kuolisin nyt. Sinulla ei ole lupa koskea minuun, sillä työni on vielä kesken.’ – Ihmissusi pysähtyi muristen ja karjuen raivoissaan.
Katsoin nyt häntä suoraan silmiin ja sanoin: ’Jeesuksen nimessä käsken sinun väistyä. Aikani ei ole täyttynyt. Nyt mene! – Hän ulvoi vielä hetken, pudottautui neljälle jalalle ja katosi maissipeltoon.” (s. 94-95)

Pari esimerkkiä Rebeccan omalaatuisesta raamatuntulkinnasta: ”Näissä viitataan siihen, että hengellinen ruumis on irronnut luonnollisesta ruumiista (Hepr. 4:12) (–) Tällä alueella on vielä eräs vakava ilmiö, jota ei opeteta seurakunnissa. Aina, kun se on mahdollista, saatana on valmis käyttämään ihmisen henkiruumista. Henkilö ei aina ole edes tietoinen tapahtumasta. (1. Joh. 3:15) Olin kauan ihmetellyt tätä jaetta. Se avautui vasta, kun aloin ymmärtää henkiruumista.” (s. 57, 66)

En pidä siitä, että joudun moittimaan toisia kristittyjä heidän teologiansa vuoksi. En väitä olevani ainoa totuudentorvi. Haluan myös mieluusti uskoa pahojen henkien olemassaoloon – en ehkä niinkään teologisista syistä, vaan estetiikan vuoksi. Pahojen henkien, enkeleiden ja muun ”näkymättömän luomakunnan” olemassaolo olisi todella siistiä. Mutta tämä Brownin läppä nyt vaan on vähän liikaa. Siedän sitä, että joku sanoo toisten uskontojen edustajien olevan paholaisen sokaisemia, mutta se, että jesuiitoista tehdään noitia, menee rajan yli. Siedän sitä, että joku uskoo demonien voivan todella riivata ihmisiä, mutta se, että nämä ottaisivat zombien, vampyyrien, ihmissusien ja muiden modernin länsimaalaisen kauhukirjallisuuden otusten hahmoja on jo liikaa. Siedän sitä, että Raamattua tulkitaan erilailla kuin minä, mutta se, että sitä tulkitaan ilmiselvästi ilman välitöntä tekstikontekstiaan (ks. Hepr. 4:10-13 ja 1. Joh. 3:11-17) on Raamatun tekstin lukematta jättämistä.

Vaikka siis joku ei tietäisikään mitään roolipelaamisesta, luulisi hänen alkavan epäillä Brownin väitteiden paikkaansa pitävyyttä, kun lukee hänen muita ajatuksiaan. Minulle on täysi arvoitus, miten taannoinen varsin pätevä englanninkielen opettajani saattoi ottaa tämän kirjan lausunnot roolipelaamisesta todesta. Hänellä täytyy kuitenkin olla akateeminen loppututkinto, minkä luulisi opettaneen jotakin tekstien kriittisestä arvioinnista.

Kuka tämän kirjoittikaan?

En suinkaan ole ensimmäinen, joka hämmästelee Brownin kirjan kummallisuuksia. Monet ovat yrittäneet selvittää, millaisia henkilöitä Rebecca ja Elainen oikeastaan olivat. Pikaisesti nettiä siilaamalla löysin Cult Awareness & Information Centren sivuilla hautuvan perusteellisen artikkelin, jossa osoitetaan Brownin olleen vähintäänkin epäilyttävä lääkäri ja Elainen kärsineen vakavista mielenterveysongelmista. Lukemisen perusteella tämä ei itseäni suuresti hätkähdytä, jos kohta en tietenkään väitä, että linkittämäni artikkeli sinänsä olisi pomminvarmaa tietoa sekään. Minulle riittää se, mitä voin itse lukea käsillä olevasta kirjasta.

Jeesus Kristus vapautti vangitut on se teos, johon oma englanninopettajani vetosi kritisoidessaan roolipeliharrastustani. Voin vain olettaa, että jokunen muukin ilmeisen hyvää tarkoittava kristitty on vedonnut siihen roolipelaamista parjatessaan. Jo yksinomaan se, että kyseessä on suomennettu teos, josta on menossa toinen painos, kertoo että se on kulunut lukijoiden käsissä (tai ainakin kököttänyt ihmisten kirjahyllyissä). Lukemiseni perusteella on kuitenkin päivänselvää, ettei kirjan argumenteilla roolipelaamisesta ole mitään yhteyttä todellisuuteen. Sen kritiikki voidaankin sivuuttaa puhtaasti paikkaansa pitämättömänä.