Olen jo muutaman viime vuoden ajan pitänyt kirjaa pelikerroistani. Olen merkinnyt päiväyksen, pelisysteemin ja pelaajat. Näin tiedän aika tarkkaan, mitä ja miten paljon olen pelannut ja pystyn myös sanomaan minkä verran peliporukassani on ollut vaihtelua. Olen aiemmin kirjoittanutkin näistä, mutta jätin sen sitten väliin, koska se ei tuntunut tämän blogin kannalta relevantilta sisällöltä.

Teen kuitenkin poikkeuksen, kun tyttöystäväni luettuaan Juhana Petterssonin Roolipelimanifestia kiinnostui omasta pelaamishistoriastani. Tulin siihen tulokseen, että kenties lukijoiden on syytä tietää, millaisen taustan pohjalta kirjoittelen roolipelaamisesta ja toisaalta näitä henkilökohtaisia pelihistoriikkeja ei ole julkaistu erityisen paljon. Ne ovat kuitenkin sirpaleita kotimaisesta roolipelihistoriasta, joten tuumasta toimeen.

Muodon hakemista

Ensikosketukseni roolipelaamiseen syntyi isoveljeni kavereiden kautta. Olin itse tuolloin ala-asteikäinen, siis kenties jotain 10-vuotias ja asuin Mikkelissä. Vasta jälkikäteen olen osannut yhdistää muistikuvani piirroshahmoista FASA:n Shadowrunin suomenkielisen version (toinen laitos?) hahmotyyppien kuviin. En tosin jaksa muistaa, oliko ensimmäinen peli nimenomaisesti Shadowrunia – jotain kyberpeliä se ehdottomasti oli. Mieleeni on painunut skenaarion nimi ”Pottumainen poliisipäällikkö” ja luulen, että isoveljeni toimi pelinjohtajana. Itse pelaamisesta en muista paljoakaan, enkä edes yritä arvella, miten silloin pelasimme. Muista varhaisista muistikuvista voisi tosin arvailla, että pelaaminen oli aikalailla tarinankuuntelemista ja toisten pelaajien ohjauksessa olemista. Muistan nimittäin, että jossain vaiheessa ”pelasimme” veljeni kanssa kahden käytännössä lukemalla Marvelin Tuomari-sarjakuvalehtiä.

Isoveljeni kavereista ei kuitenkaan muodostunut varsinaista peliporukkaa, vaan sen sijaan pelasin omien luokkatoverieni kanssa. Muistan, että eräs heistä oli hankkinut RuneQuestin, mutta pojanviikareiden kärsivällisyys ei koskaan riittänyt taikuussääntöihin asti. Pelasimme siis varsin tehokkaasti riisutulla pelisysteemillä: mukana olivat lähinnä prosenttipohjaiset taitosäännöt ja taistelujen käyttämät kestopisteet. Koska perussetissä ei tullut mukana mitään pelimaailmaa, kehittelimme omaa pelimaailmaa, jossa oli muistaakseni vahvoja vaikutteita 1990-luvun puolivälin Suomessa julkaistuista Conan-sarjakuvista. Kuten kuvitella saattaa, ”pelimaailma” oli olennaisesti yhdelle A4-kokoisen vihkon aukeamalle piirretty kartta.

Toinen kavereistani sattui hankkimaan R. Talsorianin Jotain pimeästä -lisäosan Cyberpunk 2020 -roolipeliin. Ilman sääntöosuutta olimme jokseenkin pihalla kirjassa mukana olleesta hahmolomakkeesta, vaikka hoksasimmekin sen funktion sinänsä. Selkeästi nimetyt taidot auttoivatkin meitä kehittämään omia hahmojamme, jotka oli tietysti luotu rajattomalla pistemäärällä. Toisaalta muistan meidän käyttäneen myös ”rasti ruutuun” -metodia, jossa siis vain todettiin hahmon osaavan kyseisen asian. Kyberpunkin pelaaminen tapahtui muistaakseni aika isolla porukalla ja oli äärimmäistä anarkistista häröilyä ilman juonellisuuden häivääkään.

Itselläni ei siis ollut alussa mitään sääntöjärjestelmää. Jostain olin kuitenkin saanut käsiini Keskimaan kartan (se värillinen), johon sitten sijoitimme jonkinlaisia seikkailuita. Sääntöjärjestelmä oli käytännössä vapaamuotoinen (freeforming); noppa oli mukana lähinnä muodon vuoksi. Minä ja veljeni taisimme olla eniten pelinjohtajina, jos kohta ainakaan omat skenaarioni harvoin pääsivät loppuun asti pelaajien yllättävien vetojen ansiosta. Itse vastasin pelaajien vapauteen yrittämällä pakottaa heitä ruotuun väkivalloin, mikä luonnollisesti johti lukuisten pelaajahahmojen nöyryyttämiseen ja tapattamiseen.

Näihin aikoihin – tai kenties hieman aikaisemmin – meille hankittiin myös HeroQuest -lautapeli. Perussääntöjen seikkailut oli pian pelattu läpi (kunhan ensin selvisimme kuolettavan vaikeasta Tulikokeesta), minä kääpiöllä ja veljeni haltialla ja isämme (ja joskus ehkä myös äitini) toimiessa luolaherrana. Pelasimme peliä paljon myös omien ikätovereideni kanssa. Sittemmin meille hankittiin myös molemmat suomeksi julkaistut lisäosat, ja selvitimme veljeni kanssa nekin. Tosin epäilemättä luolaherra ei pelannut täysillä meitä vastaan, ei peli kuitenkaan turhan helppo ole.

Myrsky nousee, salama iskee

Teinivuosien tullessa pelaamiseen alkoi vähitellen tulla jotain tolkkua: enemmän juonta ja vähemmän häröilemistä. Chaosiumin Stormbringer (FGH:n suomennos ilm. neljännestä laitoksesta) auttoi tässä, koska sen säännöt muistuttivat RuneQuestia, mutta olivat yksinkertaisemmat. Taikuuskin toimi pitkälti taikaesineiden kautta, joten emme joutuneet säätämään loitsujen kanssa. Vaikka peli itsessään pohjautuu Michael Moorcockin Elric-kirjoille, ei se pelin rakenteesta näy. Niinpä päädyimme pelaamaan ”alhaisfantasiaa” kiertelevistä seikkailijoista, joita erilaiset tahot halusivat aina palkata tekemään urotöitä. Kampanjamaisuus syntyi lähinnä pysyvistä pelaajahahmoista, vaikka tietysti toiset pelaajat eivät onnistuneet pitämään omaansa hengissä yhtä pitkään kuin toiset.

Toinen paljon pelattu oli Cyberpunk 2020. Veljeni taisi hankkia perussäännöt, joten pääsimme vihdoin niihin sisälle – ainakin jossain määrin. Sarjatulella ampuminen aiheutti pitkällisiä laskutoimituksia, emmekä tainneet missään vaiheessa keksiä tai kehittää pysyvää systeemiä räjähteiden käsittelemiseen. Seikkailut olivat erilaisia kommando-operaatioita ja ajoittaisia etsivätehtäviä, jotka tosin eivät sujuneet yhtä hyvin.

Näiden molempien pelien kohdalla aloimme kierrättää pelinjohtamisvuoroa, jotta kaikki pääsisivät pelaamaan, mutta edelleen päävastuu pelijohtamisesta oli minun ja veljeni harteilla. Veljeni skenaariot olivat muistikuvieni mukaan tunnelmallisia ja perusteellisesti mietittyjä, mutta hänellä tietysti olikin kolmen vuoden ikäero puolellaan. Lisäksi hän taisi käyttää valmisskenaarioita enemmän kuin minä, vaikka ei niitä kaiken kaikkiaan käytetty juuri muuhun kuin ideoiden poimimiseen (mikä ei tarkoita, ettenkö etenkin itse oli kartuttanut roolipelikirjastoani etenkin RuneQuestin lisäosien muodossa). Pari ryhmästämme ei tuntunut osaavan kehittää skenaarioita ollenkaan, yksi taas teki niistä varsin suoraviivaisia, mutta varsin toimivia. Mitä pelaamiseen tuli, niin etenkin veljeni ja eräs toinen pelaaja kilpailivat keskenään hahmojen taitavuudesta. Näin kokemuksen kerääminen nousi keskeiseen asemaan ja korotusheittoja seurattiin suurella kiinnostuksella. He eivät kuitenkaan ”voimapelanneet” niin raskaasti, että se olisi haitannut koko ryhmän pelaamista.

Yläasteen aikana pelaaminen siis muuttui yleisestä harrastuksesta muutamien kaveriporukoiden suljetuksi harrastukseksi. Minulla oli edellämainitun ”pääryhmän” lisäksi toinenkin peliryhmä, jossa tosin pelailimme paljon satunnaisemmin. Siellä ykköspelinä oli ICE:n Keskimaa ja hyvänä kakkosena Stormbringer. Olin tässä porukassa pääasiassa vain pelaajana, mutta jo tässä vaiheessa peliryhmien väliset kulttuurierot alkoivat tuntua. Heidän pelaamisensa tuntui kömpelömmältä ja sattumanvaraisemmalta, kenties siksi, ettei skenaarioita ollut mietitty yhtä perusteellisesti kuin meillä päin. Myös hahmokuvasta pidettiin tiukasti kiinni: jopa vahingossa lausuttuihin loukkauksiin vastattiin väkivallalla. Tässä peliporukassa kävi pari tyttöä kokeilemassa pelaamista, mutta toinen heistä sai tarpeekseen jo heti ensimmäisellä kerralla. Sitä toistakaan en muista kovin usein pelaamassa nähneeni.

Yläasteaikaan sijoittuu myös kohtaamiseni kristillisen fundamentalistisiiven kanssa. Jossakin englanninaineessa mainitsin harrastuksekseni roolipelaamisen, mikä sai helluntaiseurakuntalaistaustaisen opettajan takajaloilleen. Sain palautteen useita liuskoja tekstejä, joissa kerrottiin, miksi roolipelaaminen on saatanallista. Merkillisten väitteiden perusteluina oli ilmeisesti Rebecca Brownin teos He Came To Set The Captives Free (1986, suom. Jeesus Kristus vapautti vangitut, 1998), koska kirjasta oli laitettu mukaan kopio sivusta, jossa kerrottiin pelinjohtajien omaksuvan oman demoninsa, jolla he voivat hallita henkivaltoja tai jotain muuta käsittämätöntä. Niin tai näin, jotain minä siitä uskoin. En enää muista omia ajatuksiani (kenties jotain siitä, että roolipelit olivat tulleet liian hallitseviksi ajankäytössäni tai että niiden sisältö oli liian moraalitonta – tuskin mitään okkultismiepäilyjä itse muotoa kohtaan), mutta tekoni muistan: poltin omistamani roolipelimateriaalit ja heitin nopat lähilampeen. Pelaamistaukoni ei kuitenkaan kestänyt kuin joitakin kuukausia.

Näkökulma laajenee, paradigma vaihtuu

Lukioaikana pelaaminen ei ihmeesti muuttunut (tai sitten vain sekoitan mielessäni yläasteen ja lukion ropellukset). Keskityin pelaamaan vain ykköspeliryhmässä, joka siis koostui pääosin muutamista ala-asteen kavereistani. Peliryhmässä oli parhaimmillaan varmaan jotain 6-7 henkeä, mutta koska kaikkien aikataulut harvoin osuivat yhteen, oli meitä paikalla jotain 4-5 kerrallaan. Näistäkin yksi tapasi olla unten mailla tai muuten niin passiivinen, että käytännössä pelasin veljeni ja yhden tai kahden muun kaverini kanssa.

Pelaaminen muuttui kuitenkin sitä epäsäännöllisemmäksi mitä varttuneemmiksi tulimme. Lopussa mietin jo peliporukoiden yhdistämistäkin, mutta sitä ei vielä silloin tapahtunut. Kun sitten ylioppilaskirjoitusten aikoihin (vai oliko se myöhemmin?) pistin aktiivisimmille pelaajille lopettamis- ja kiitosviestin, olimme oikeastaan lopettaneet pelaamisen jo useita viikkoja aikaisemmin.

Menin lukion jälkeen suorittamaan asepalvelusta Savon Prikaatiin, joka oli Mikkelissä sijaitseva varuskunta. Pääsin siis jopa iltavapailla käymään kotona, mutta läheisyydestä huolimatta muistelisin sen olleen pääosin pelitöntä aikaa. Niinpä päätin sivistää itseäni lukemalla läpi kaupunginkirjaston roolipelitarjonnan. Mikkelin kirjasto nimittäin piti aikoinaan varsin kattavaa valikoimaa suomeksi julkaistuista roolipeliteoksista; mukana oli jopa Jussi Jokijärven omakustanteita. Sivumennen sanoen se on sittemmin hoitanut tämän leiviskän huomattavasti huonommin. Rupesin myös samoihin aikoihin tilaamaan roolipelilehti Magusta, vaikka en sitten ehtinytkään saada kovin montaa numeroa ennen lehden päättymistä. Molemmat ekskursiot olivat kuitenkin riittävästi herättääkseen minussa kiinnostuksen kotimaista roolipelikulttuuria ja -historiaa kohtaan.

Vuoden 2004 syksyllä muutin sitten Helsinkiin, jossa hakeuduin ensimmäisen tilaisuuden tullen yliopiston roolipeliseuran, Alter Egon, jäseneksi. Löysin siis ongelmitta uusia pelikavereita, joiden joukkoon kuului myös aikaisempaa huomattavasti enemmän naisia. Eräät mieleenpainuvimmat Alter Egolla pelatuista pelikerroista olivat sekaporukalla vedettyjä. Pääsin myös käsittelemään roolipelikulttuuria toiselta kannalta, kun rupesin kirjoittamaan artikkeleita Alter Egon jäsenlehteen, Alterationsiin. Ellen aivan väärin muista, ensimmäinen artikkelini oli tapahtumaraportti ensivisiitistäni Ropeconiin – ja mikä sai Ville Vuorelan reagoimaan itselleen ominaiseen kitkerään tapaan. Myöhemmin julkaisukanavani on vaihtunut Alterationsista Roolipelit.net:iin, sitten Roolipelaajaan ja nyt tähän blogiin ynnä Efemerokseen.

Tulevaisuuden kannalta lienee kuitenkin merkityksellisintä, että tein tuttavuutta Alterationsin silloisen päätoimittajan, Eero Tuovisen, kanssa. Arkkikivi perustettiin juuri saman vuoden elokuussa, joten Paul Czegen Kätyrin osa oli vielä painotuore – ja oman suppean roolipelitietämykseni kannalta tajunnanräjäyttäjä. Parin vuoden kuluttua kehittelinkin pelille PDF-muotoisen lähdeteoksen, Pelon ja rakkauden lapset. Toinen ensimmäisten indie-pelien joukossa oli James V. Westin The Questing Beast, jolla pelautinkin pari pelikertaa heränneiden ylioppilaskodilla Körttiksellä ja käydessäni Mikkelissä tapaamassa vanhoja kavereitani. Heidän kohdallaan peli ei iskenyt yhtä kovaa kuin meikäläiseen, mutta se voi johtua ainakin osittain omasta suuresta kiintymyksestäni eläinhahmoihin.

Vieraantuminen uusilla mailla

Vuoden 2006 syksyllä pakkasin laukkuni ja lähdin vaihto-oppilaaksi Irlantiin, kun en Englannin puolelle päässyt. Päädyin vieläpä Helsingin yliopistoon verrattuna pikkuruiseen yliopistoon, 20-30 kilometriä sisämaahan Dublinista. Ilokseni siellä kuitenkin oli roolipeliseura NUI Maynooth Games Society, johon yritin kovasti tunkea mukaan. En tiedä, johtuiko se omasta asenteestani seuran foorumilla, heikosta pelisyksystä vai seuran sisäänpäin lämpiävyydestä, mutta olin ensimmäisen lukukauden aika sivussa seuran toiminnasta. Pääsin pelin syrjään kiinni oikeastaan vasta keväällä pitkän Warhammer FRPG-kampanjan, Barony of the Damnedin, kautta.

Jos Irlannissa yliopistojen roolipeliseurat ovatkin enemmän sosialisointipaikkoja (kuten ne tuntuvat olevan Suomessakin), niiden kunniaksi on kuitenkin myönnettävä aktiivisuus pelitapahtumien järjestämisessä. Irlantilaiseen coni-vuoteen mahtuu ainakin puoli tusinaa tapahtumaa, joista osallistuin suurimpaan osaan. Niinpä pelasinkin vaihtovuoteni aikana erityisesti pelitapahtumissa. Tammikuun Warpcon 2007 oli myös sikäli iloinen tapahtuma, että kohtasin siellä Gregor Huttonin ja Malcolm Craigin, brittiläisen indie-roolipeliaktiivien eli Collective Endeavourin edustajat. Tutustuimme siinä määrin, että kutsuin heidät myöhemmin Ropeconiin: edellinen noudattikin kutsua.

Irlannin pelikulttuuri oli sikäli mielenkiintoista, että ensimmäistä kertaa tunsin sen poikkeavan omasta tyylistäni niin paljon, että mitä enemmän pelasin, sitä vähemmän halusin pelata heidän kanssaan (ks. keskustelu Riimukivessä). Pelinjohtajat pitivät ohjakset todella tiukalla, mutta siinä missä syksyn Vampire-kampanjassa suostuin muiden tavoin kuuntelijaksi (peliraportti), kevään WHFRPG:ssa häröilimme enemmän (peliraportti). Itse asiassa Barony of the Damned-kampanjan tiukka linjaus johti metahuumoriin, kun me pelaajina naureskelimme pakotetuille suunnille ja noppatulosten aiheuttamalle satunnaisuudelle. Oma ”taidepelaamiseen” orientoitunut tyylini muodostui miltei tällaisen ”viihdepelaamisen” vastakohdaksi.

Kun pelasin vähän, kirjoitin pelaamisesta enemmän. Roolipelit.net:n kirjoittelu oli alkanut jo aikaisemmin, mutta vahvistui tänä aikana. Pelon ja rakkauden lapsista mainitsinkin jo edellä. Taidepelaamisen suuntaa taas edusti Toisten tie -pelini, joka kuitenkin juuttui ensin pelitestausvaiheeseen ja sitten jäätyi anti-narratiivisen muotonsa komplikaatioihin. Vuodenvaihteessa taas puskin kasaan Lords & Ladies -variantin The Forgen, indie-roolipelisuunnittelijoiden yhteisön, pelisuunnittelukilpailuun. Tarkoituksena oli vaihtaa Matt Snyderin Piruja miehiksi -pelin lännen maisena Jane Austenin romaanien pukudraamaan. Tämäkin työ oli peräti pari vuotta telakalla (joskin pikemminkin Tuovisen alati lykkääntyneestä taittamisesta kuin minun pelisuunnittelustani johtuen), mutta on nyt vihdoin valmistumassa.

Näiltä vuosilta alkoi myös roolipelaamiseni tilastoiminen. Vuosien 2006 ja 2007 välillä näkyy selvästi aktiivinen kesä vuonna 2006 (pelasimme Clinton R. Nixonin Menneisyyden varjot -pelin systeemillä pitkän kampanjan Mikkelissä vanhoista peliporukoista kootun tiimin kanssa), hiljainen syksy ja pelitapahtumien vuoksi aktiivinen kevätkausi 2007. Syksyssä 2007 taas näkyy hirmuinen määrä Tuovisen Zombeja! Ovella! -roolipelin tahkoamista. Se kun sopi erinomaisesti kerhoilloissa pelattavaksi kertapeliksi. Vuosien pisimmät kampanjat olivat kahdeksan pelikertaa. Tutustuin noiden parin vuosien aikana yhteensä 32 uuteen peliin (luvussa mukana myös yksittäiset kertaconipelit, joissa ei tietenkään paljoa ehdi pelin systeemistä tajuta) ja sain sata uutta pelikaveria.

Enemmän peliä

Irlannissa palaamiseni jälkeen olen vähitellen ottanut etäisyyttä Alter Egoon, ja lukuvuosi 2008-2009 onkin ollut tietoinen sapattivuosi. Tarkoitus on kuitenkin syksyllä palata takaisin AE-aktiiviksi, jos siellä nyt roolipeliaktiviteetille on tilaa. Kerhoiltojen sijaan olen siis pelannut viime vuosina paljon kiinteissä peliporukoissa. Toisessa näistä kehittelin kristillisen roolipelaamisen ideaa, mikä siis olennaisesti tarkoittaa kristillisten teemojen käsittelyä roolipelaamisen avulla (esim. Kuin kuvastimesta ja Ole meille armollinen). Tämä ei nimestään huolimatta ole tarkoittanut erityistä muutosta itse pelaamiseen, sillä vuodesta 2004 alkaen olen pelannut tarinankerronnallisia ja teemapainotteisia pelejä, joissa eettiset kysymykset ovat pinnalla. Toisessa peliporukassa taas olemme olleet liikkeellä hieman viihteellisemmin, pelaten mm. pitkät siivut Luke Cranen Burning Wheeliä ja Gregor Huttonin 3:16 -roolipeliä. Aivan viime vuoden lopulla restauroin tätä toista peliporukkaa, jotta olemme pystyneet keskittymään Nixonin / Tuovisen Solar Systemin uuden laitoksen maailmamateriaalin pelitestaukseen.

Olen pitänyt sosiaalisesti pitkäjänteisemmästä pelaamisesta. Se antaa mahdollisuuden opetella tuntemaan toisten pelitapaa, sopeutumaan siihen ja opettelemaan tehokkaampaa ryhmäpelaamista. Pidän ryhmädynamiikkaa nykyään miltei varsinaisena roolipelaamisen ytimenä: pelaaminen sujuu siinä määrin kuin ryhmädynamiikka on kunnossa. Olenkin viime aikoina käynyt yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että roolipelaaminen on olennaisesti taito, jossa on mahdollista kehittyä. Toisaalta uskon myös sitä argumenttia, jonka mukaan kaikilla roolipelaajilla on omat sosiaaliset ongelmansa, ja tehokas ryhmä on vain sitä, että opimme pelaamaan näiden erilaisten dysfunktioiden ympäri (tai että ryhmään valikoituu sellaisia tyyppejä, joiden sosiaaliset dysfuktiot ovat yhteensopivia).

Pelaamiseni on muuttunut myös seurustelun aloittamisen myötä. Tyttöystäväni on kiinnostunut kokeilemaan roolipelaamista, joten viime kuukausina olen pohtinut paljon aloittelijoille sopivia roolipelejä, mistä suunnasta roolipelaamista ylipäänsä kannattaisi edes lähestyä ja miten naiset roolipelaavat. Olemme pelanneet eniten jaetun kerrontavallan pelejä (Emily Care Bossin Breaking the Ice, Zombeja! Ovella! ja Joshua A. Newmanin Under The Bed), joten oikeastaan en ole törmännyt monesti mainittuihin sosiaalisiin ongelmiin pelin ulkopuolisten roolien ja suhteiden sekoittuessa pelirooleihin.

Myös roolipelimateriaalin tuottaminen on jatkunut aikaisempien vuosien tapaan, mitä nyt tällä kertaa pyrin saattamaan projektit loppuun asti. Viime syksynä julkaisin Efemeros #1:n mikrojulkaisuna ja nyt puuhaan sille seuraavaa, sivumääräisesti isompaa jatkoa. Tämä blogi on samoin viime syyskaudelta.

Pelitilastojen valossa vuosi 2008 oli tilastoiduista vuosista kaikkien vilkkain: roolipelasin peräti 78 sessiota. Noin muutoin luvut ovat pysyneet suunnilleen aikaisempien vuosien tasolla: uusia pelaajakontakteja kertyi reilut 40, pelasin vuoden aikana 26 eri peliä, joista hieman yli puolet oli uusia tuttavuuksia ja osallistuin muutamaan roolipelitapahtumaan eri puolilla Suomea. Tämän vuoden alku näyttää hieman aikaisempia vuosia hiljaisemmalta. Kokonaistulos riippuu kesästä (löydänkö Mikkelistä roolipeliseuraa) ja syksystä (pelataanko Alter Egolla, vanhalla porukalla, uusien pelaajien kanssa vai kaikkia näitä?).

About these ads